Toimituksen osoite: Vilhonvuorenkatu 7-9 E 120, 00500 Helsinki. Puhelin: 041-444 9649. Sähköposti: toimitus@arcticfilms.com
Etusivu | Western extra | Arkisto | Editointi palvelut | Jean-Luc Godard  | Yhteystiedot   | Mediakortti


Huom! mikäli et ole lukenut romaanin alkua löydät ne täältä: Alexin maailma 1, 2, 3 ja 4







Kirja on parempi
kuin hautakivi kirjoituksineen


Väsytti, olin ryyppäämisen johdosta huonossa kunnossa ja ulkona vihmoi vettä. Kaiken kukkuraksi olin masentunut. Taistelin pitkään voittaakseni kiusauksen mennä lähikauppaan ostamaan kaljaa. Mieltäni painoivat suorittamattomat kurssit ja suureksi kasvanut opintolainani ja toisaalta en viitsinyt mennä sateessa baariinkaan. Niinpä ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin istua alas ja alkaa lukemaan kurssikirjallisuutta. Proffa oli tykittänyt minuun niin paljon antiikin kirjallisuuden tietämystään, että tuntui siltä kuin olisin kurssin jo suorittanut, joten aloin lukemaan Carvantesin Don Quijote -romaania. Cervantesin kirja tuntui helvetin raskaalta, joten päätin keventää tunnelmaa laittamalla soimaan musiikkia. Menin levykokoelman luokse ja aloin miettiä mitä laittaisin soimaan. Valinta oli kuitenkin helppo. Olin saanut siskolta lahjaksi Sinéad O'Connorin Gospel Oak cd:n. Enkä ollut kuunnellut sitä kertaakaan, joten päätin laittaa sen soimaan. Cd:n kannessa Sinéad kertoi omistavansa biisit, Israelin, Ruandan ja Irlannin kansoille.
    Virittäydyn nojatuolissani mukavampaan asentoon ja aloin kuuntelemaan. Sinéadin hento ääni meinasi hukkua maailman pahuuteen. This is to mother you ja I am enough for myself biisien jälkeen alkoi tuntua siltä, että nyt sai riittää. En ollut Sinéad O'Connor -tuulella. Valitsen uuden levyn ja päädyn Nirvanan kokoelmaan.
Avasin sitten uudestaan Cervantesin Don Quijote -kirjan ja sytytin savukkeen. Cervantesin teosta pidettiin maailmankirjallisuuden kuuluisimpana humoristisena romaanina. Se oli kirjoitettu 1600-luvun alussa. Millaista oli mahtanut elää ja kirjoittaa 1600-luvulla. Kirjailijoiden on pitänyt olla erikoisia. 1600-luvulla eläminen ja toimeentulo oli varmasti vaikeaa kun ei ollut kunnon lääkkeitä, ajattelin istuessani kuluneessa, ruskeassa sohvassani jonka päällinen oli päässyt pahoin rispaantumaan.
    Myöhään iltapäivällä lukemiseni katkaisi Pakki joka soitti ovikelloa, olin ehtinyt lukea noin sata sivua Don Quijote -romaania, kun Pakki änkesi sisään – luvalla sanoen helvetin märkänä. Nahkarotsin povitaskussa pullotti jotain. Pyysin jättämään kengät eteiseen. En yleensä ollut tarkka kämpän siisteydestä, mutta en halunnut mitään vedenpaisumusta.
– Vittupää mitä sä meinaa, Pakki kommentoi bändijuliste kädessä. Pakki riisui kuitenkin maiharinsa. Paksun nahkarotsin Pakki piti päällänsä. Tyyppi oli kännissä, eikä mun tarvinnut pitkään odottaa, kun Pakki kaivaa esille povitaskustaan pullon. Se oli viskiä. Kävin hakemassa keittiöstä lasit. Sitten Pakki alkoi tekemään sitä mitä hän teki yleensäkin mun luona ollessaan eli pläräsi levykokoelmaani.
– Sulla ei ole vieläkään kunnon levyjä. Pakki sanoi rööki suussa.
Pakin pöydälle läväyttämä punainen juliste kupruili kosteudesta. Kysyin mikä juliste se oli?
– Mennään sinne tänään. Keikka alkaa kolmentunnin päästä Pakki kertoi. Siihen asti juodaan viskiä.
– Mitä se maksaa? kysyin ja maistelin lasista. Tunsin miten viski lämmitti kurkkua ja lämpö levisi myös vatsaan. Pakki katseli minua ja sanoi, että raha ei ole ongelma. Ovella olisi tuttu joka päästäisi meidät sisään.
–Ja jos kävisi huonosti, liput olisi aika edulliset, Pakki jatkoi. Nähtävästi Pakki vähän pelkäsi, että en lähtisi sen matkaan muuten. Pakki pelkäsi turhaan, innostuin keikasta, aina se kotiolot voittaisi. Olin kyllä vitun varma, että lipunhinta pitäisi pulittaa omasta taskusta.
– Osta uusia levyjä. Täällä ei ollut mitään hyvää, Pakki sanoi masentuneena. Sitten Pakki katkaisi tylysti Nirvanan levyn ja laittoi soimaan Neil Youngin vanhan älpeen.
   Saatiin juotua Johnny Walker pullosta vartti, ennen kuin kaadoin lasin ja puolet viskistä valui pöydälle.
– Vitun amatööri, Pakki tokaisi.
Vitutti. Mietin sitten kaataisinko itse lisää vai odottaisinko, että Pakki tekee sen. Kun huomasin, että Pakilla ei ollut tarkoitustakaan kaataa minulle juomaa lisää. Menin käymään huussissa. Isä oli lähettänyt minulle jotain vanhoja Sience -lehden vuosikertoja, jotka olin säilönyt vessaan. Nyt silmiini osui juttu Ötzi nimisestä hemmosta joka oli kuollut yli 5000 vuotta sitten, jossakin päin Alppeja. Äijäparka oli löydetty syyskuussa 1991, josta lähtien ruumista oltiin tutkittu tarkkaan. Aluksi tutkijat päättelivät, että Ötzi olisi kuollut kylmyyteen tai tapaturmaisesti. Uusien tutkimusten perusteella, tutkijat olivat päätelleet äijän kuitenkin vuotaneen kuiviin. Ötzi oli joutunut tappeluun ja saanut haavan käteen. Ötzin olkapäässä oli törröttänyt nuolenjämä. Kelasin sitten sitä, että kun tyyppi oli tutkimusten mukaan ollut toistuvasti tekemisissä kuparin sulattamisen kanssa, koska Ötzin hiuksista oli löydetty jäämiä kuparista ja arseenista. Ja jonka perusteella valopäät oli päätellyt sen olleen seppä, että miksi vitussa joku ampuisi sellaista äijää vuoristossa. Mistä mahtoi olla kysymys? Mietin vähän aikaa tapausta, mutta en saanut kehiteltyä mitään järkevää. Viskasin lehden takaisin kasaan ja menin juttelemaan Pakin kanssa. – Meinaatko ostaa Oasiksen uuden levyn? kysyin Pakilta kun en muuta keksinyt..
– En tiedä, pari niiden viimeistä levyä oli ollut aika vitun surkeita.
– Jätkät ei dokaa ja vedä viinaa niin kuin ennen, siitä se vain johtuu, sanoin ja kaadoin lasiin itse viskiä. Maistelin hieman lasista ja tunsin miten viski alkoi nousta päähän. Huomenna voisi olla krapula, mutta mitä vittua sitä miettimään. Tänään oli tarkoitus juhlia. Huomisen murheet saisi jäädä, en ollut olemassa sen takia, että kieltäisin itseltäni hauskanpidon.
– Voisi käydä kysymässä piripäältä lähteekö se keikalle.
– Rocksy vai? Pakki kysyi. Sitä minäkin ajattelin, mutta se oli varmaan Suen kanssa.
– Ei ollut ainakaan silloin, kun näin sen viimeksi.
Sitten Pakki lähti kysymään lähteekö Rocksy matkaan. Mun yllätykseksi ne tuli yhdessä viidentoista minuutin päästä.
– Löytyykö vielä viinaa? Rocksy kysyi ensimmäisenä.
– Joo, sanoin lyhyesti. Ja kysyin sitten Suesta vaikka asia ei minulle kuulunut.
– Näen sen kaupungilla, se tulee Tavastialle, Rocksy sanoi nopeasti.

    Keikka oli kaupungin legendaarisimmalla klubilla, jota veti joku vitun Mäkiparta tai jotain. Tavastiassa oli hohtoa; sinne ei päässyt keikalle, jos ei ollut jo jotain suurta, mutta Suede oli vitun iso juttu. Keikkajulisteessa ei näkynyt bändin jätkiä. Siihen oli vain kirjoitettu isolla SUEDE.
Rocksy alkoi puhumaan leffasta minkä oli katsonut videolta: – Säälimätön vankilaleffa, avoimien ovien päivä helvetissä. Jotenkin vertauskuvallinen kuvaus autiomaan keskelle rakennetusta vankilasta, Rocksy hehkutti. Sitten Rocksy kertoi, että Central Industrial Prison oli keskellä aavikkoa sijaitsevan huippumodernin vankila, jossa tapahtui kaikkea helvetillistä mitä yleensä maan päällä voi tapahtua.
– Aikuisten poikien hoitokoti siis, tuumin. Katselin miten Rocksy siemaili viskiä. Käsivarsissa ei näkynyt merkkejä tripeistä niin kuin Rocksyn narkkarihoidolla oli näkynyt.
– Nick Cave esitti pääosaa väkivaltaisena psykopaattina, Rocksy jatkoi innostuneesti.
– Mä olen varmaan myös nähnyt sen Rakkautta ja anarkiaa festivaaleilla, Pakki muisteli. Mun mielestä sen ohjasi joku australialainen tyyppi, Pakki jatkoi ja pyöritteli viskilasia kädessään.
– Ohjaaja oli John Hillicoat, Rocksy täsmensi roikottaen röökiä huulessaan. Leffassa oli mielenkiintoisesti valittuja näyttelijöitä, kuten entisiä linnakundeja sekä poliiseja. Ne loi uskottavuutta ja särmää. Mutta näyttämöllepano ratkaisee, Rocksy jatkoi ja katsoi vuoronperään minua ja Pakkia. Tiedättehän, lavastus ja sellainen. Pitää luoda todentuntuinen miljöö; lavasteilla ja puvustuksella.
– Se leffa ei todellakaan ollut sellainen, millä kahmittaisiin Oscar ehdokkuuksia, Pakki totesi.
Vaikka edelleen satoi paljon vettä lähdettiin kaupungille. Jouduttiin juoksemaan metrotunneliin, että ei kastuttaisi. Mutta fiilikset oli viskin juomisesta sen verran nousseet, että enää ei vituttanut. Rocksy jäi Kaisaniemessä pois matkasta ja lähti tapaamaan Sueta yliopistolle. Me mentiin Pakin kanssa rautatieasemalle ja noustiin sitten metrosta. Ei tarvinnut kävellä kuin sata metriä tunnelia niin oltiin lähellä Urho Kekkosen katua ja Tavastiaa. Vaikka satoi vettä niin klubin eteen oli kerinnyt muodostua jotain vitun narikkajonoa. Ovet avattiin yhdeksältä ja kaikki oli änkeämässä just silloin juomaan olutta ja odottamaan keikan alkamista. Päätettiin Pakin kanssa, että ei jonoteta koska vettä tuli kuin Esterin perseestä, vaan käydään ottamassa pari bisseä naapuri baarissa ennen kuin mennään katsomaan keikkaa: Baarissa riitti vitusti tyyppejä, mutta me ängettiin itsemme baaritiskille ja saatiin juomat.
– Mennään ikkunapöytään katsomaan, milloin jono häviää, Pakki sanoi ja suuntasi kohti tyhjää pöytää.
Joimme oluet rauhassa ja lähdimme sitten keikalle. Tavastian ovella oli Pakin frendi ja me päästiin suoraan sisään. Rocksya ja Sueta ei näy, mutta ne saisi tulla sitten itsekseen. Dj oli laittanut soimaan musaa ennen keikan alkua.
   Halli alkoi olla jo paksun savun peitossa, vaikutti siltä kuin jokainen olisi vetänyt röökiä. Tummat seinät tehostivat vaikutelmaa. Mustiin kuteisiin pukeutuneita mimmejä oli kasapäin. Näkymät oli hyvät; monella oli lyhyt minihame ja miltei läpinäkyvä paita. Rintsikat näkyi kivasti. Huulissa oli asiaankuuluvasti tummapuna, joka oli rajattu rock'n roll tyyliin.
Lavalla roudarit järjesteli vielä viimeisiä johtoja paikalleen. Sitten alkoi kovaäänisistä kuulua ensimmäiset soundit ja ihmiset kääntyivät katsomaan kun lavalle asteli Richard Oakes kitara kädessään. Simon Gilbert oli jo rumpujen takana ja takoi rytmejä esiin. Sitten Brett Anderson alkoi laulamaan:
All the people in your life say youre down...
Biisit seurasivat toisiaan. Electricity, Can't get enough, hi-fi, he's gone, Savoir faire, Crak in the union jack ja monet muut biisit saivat yleisön tanssimaan.
   Bändi heitti tunnin setin ja keikka meni nopeasti. Me oltiin Pakin kans jo kännissä kun Suede alkoi lopettelemaan. Oltiin tutustuttu kahteen mimmiin ja suunniteltiin jatkoja mun kämpällä.
– Sitä ennen mennään ottamaan parit jonnekin, Pakki sanoi väen tungoksessa.
– Sopiiko Star Bar Helsinginkadulla?
– Mä asun Kalliossa, toinen mimmeistä sanoi. Kyllä se käy.
Mimmillä oli lyhyt hame sekä yli polvien ulottuvat punaiset bootsit, ne myötäilivät hoikkia sääriä. Tytön nimi oli Maarit. Hiukset olivat kuin vanhasta egyptiläisestä maalauksesta leikattu suoraksi ja hohtavan mustat.
– Mikä sinun nimi on? kysyin isommalta mimmiltä joka oli varmaan kymmenen senttiä mua pidempi.
– Annukka, mimmi vastasi nopeasti. Annukalla oli lyhyt hame ja musta röyhelöinen paita. Vain sormenkynnet oli maalattu siniseksi.
– Tässä on Pakki ja mua sanotaan Aleksiksi tai Akuksi ihan miten vaan joskus mä unohdan oman nimeni.
– Alex se on Pakki vakuutti, mut sillä on kyllä muitakin nimiä joita käytetään tilaisuuden tullen. Sitten Maarit sanoi yllättäen: – Hei, mä varotan sitten mun kundikaveri voi myös olla siellä.
Joo minua alkoi sitten vituttamaan, mutta Pakki ei tiedosta välittänyt vaan sanoi välinpitämättömästi, että voitaisiin mennä ratikalla ja lähti menemään huojuen kohti ovea. Seurasin Pakkia ja tytöt käveli perässäni. Hengailtiin sitten koko porukka kohti rautatieasemaa josta päästäisiin ratikalla Helsinginkadulle. Sade oli onneksi tauonnut. Vaikka mä en sitä oikein enää jaksanut rekisteröidä. Sitten Annukka kaivoi käsilaukusta salmiakkikossupullon josta se alkoi tarjoilemaan ryyppyjä.

Annukka nukkui vieressä. En muista miten päädyimme asunnolleni. Ehkä Annukka kertoisi kun herää. Nousin munasillani sängystä ja menin keittiöön juomaan vettä. Toivoin, että se auttaisi pääkipuuni. Juotuani katsoin ikkunasta ulos: taivas oli pilvessä ja kadunpinnat märkinä, sade jatkui yhä. Sängyn vieressä lojui vaatteita tummana myttynä ja huoneessa haisi vanha viina. Kaivoin farkkujeni taskusta rytistyneen röökiaskin ja laitoin palamaan. Menin sitten vessaan. Kullini varressa oli kuivettuneen emätinnesteen jämät. Selailin vanhoja Sience -lehden vuosikertoja. Huomasin jutun, joka käsitteli kivun tuntemista. Jutun mukaan naiset kestävät kipua paremmin, koska keskustelevat siitä ystäviensä kanssa. Vitun tyylikästä, ajattelin. Juttu oli kuitenkin aika ristiriitainen. Siinä todettiin naishormoni estrogeenin edistävän kipuimpulssien kulkua, kun taas mieshormoni testosteroni ehkäisi sitä, mutta joka tapauksessa äijät hakeutuivat myöhemmin hoitoon ja yleensä silloin oli jo liian myöhäistä.
    Pesin lavuaarissa munani, joka oli arka ja sitten vedin pöntön. Naamani näytti wc:n peilissä hiukan punehtuneelta. En kuitenkaan masentunut, sillä parransänki rehotti miehekkäänä ja olin saanut nähtävästi pillua. Löysin sängyn vierestä kalsarini ja vedin ne jalkaan. Rojahdin sitten tuoliin ja katselin miten savu kiemurteli kohti kattoa. Aloin miettimään kuolemaa: Dramatiikkaa ja jännite oli sieltä kotoisin. Sotakirjallisuudessa, se oli tyypillistä ja luonnollista. Samoin jännäreissä ja dekkareissa. Otin käteeni Henrik Ibsenin Peer Gyntin. Norjalainen kirjoitti näytelmän joskus 1860-luvulla. Siinä kuolemalla oli vähemmän merkitystä, mutta se loi kuitenkin varjon elämän ylle. Jouduin lukemaan näytelmän osana draaman kurssiani. Kaivoin esille kynän ja paperia. Tein lukiessani muistiinpanoja. Näytelmästä pitäisi saada aikaan viisisivuinen analyysi.
Luin tovin. Tarina vei minut aluksi torppaan ja siitä tuntureille. Peer Gynt oli ollut metsällä ja kertoi äidilleen kohtaamastaan hirvaasta. Kun tarinassa kerrottiin tarinoita loi se syvyyttä ja uskottavuutta, ainakin Ibsenin tapauksessa. Tumppasin röökin. Katselin miten Annukka nukkui levollisena sängyssä. Peitto oli valunut pois ja lantion kaari hohti vaaleana. Teki mieli panna niin kuin aina krapulassa. Päätin kuitenkin sinnikkäästi jatkaa lukemista. En antanut hetken huumalle sijaa sydämessäni, vaikka kirjallisuus oli ikuista. Peer Gynt vei minut mukanaan, sivu toisensa jälkeen päättyi. Toisen näytöksen alussa, on varhainen aamu. Peer Gynt oli saanut vieteltyä morsiamen ja nyt sulhanen janosi kostoa. Morsian Ingrid, seurasi puolipukeissa pahantuulista Peeriä kapealla vuoristopolulla ja tenttasi Peeriä tämän tunteista. Saatuaan mitä oli halunnut, Peer on tyly, eikä enää lämmennyt Ingridille. Lopulta Ingrid luovutti ja hyvästeli Peerin vihoissaan.
Murhanhimoiset häävieraat ajavat kuitenkin Peer Gynttiä takaa. Sitten jossain matalien puuttomien kukkuloiden takana Peer törmäsi kolmeen karjapiikaan. Vaihdettiin muutama sana ja pian olivat piikojen tarpeet Peerin tiedossa. Henrik Ibsen oli kirjoittanut origioista. Merkitsin ylös tapahtumia esseetäni varten ja yritin etsiä kohtauksesta syvällistä merkitystä, mutta krapulassa mieleen nousi vain ihmissuhteiden ailahtelevaisuus.
    Sängyssä Annukka käänsi kylkeä, paljastaen rinnan. Hänellä oli pieni tatuointi, aivan rinnan yläpuolella. Käkkärä jossa luki Pane mua takaapäin. Kaivoin esille röökin ja jäin katselemaan mimmiä. Hän oli pitkä, minua pidempi. Isoluinen, mutta muuten laiha, kuin amatzoni. – Isot naiset tuntuvat rankalta duunilta. Pikkuruisia mimmejä jaksaa paremmin naida, ajattelin viinan tylsyttämillä aivoillani.
Nostin Ibsenin näytelmän käteeni. Tuhkaa valui mahani päälle, mutta en viitsinyt pyyhkäistä sitä pois. Luin tunnin tai kaksi. Jossakin vaiheessa Annukka heräsi ja katseli minua unisilla silmillään.
– Huomenta, sanoin pirteänä.
Annukka vastasi tervehdykseen ääni käheänä ja kohotti päätänsä tyynyltä ja kysyi paljon kello oli – Varmaan jo yksi tai kaksi, vastasin ja laskin kirjan kädestäni.
– Pitäisi käydä vessassa, mutta en taida jaksaa.
– Ujostuttaa? utelin.
– No ei, Annukka vastasi ja katsoi epäröiden minua.
Lopulta Annukka nousi sängystä, oikoi hetken jäseniään sängynlaidalla ja meni sitten vessaan alasti.
– Voitko lainata pyyhettä? Annukka huikkasi ovelta. Kävisin suihkussa.
– Jees mä tuon, vastasin. Tosiasiassa minua laiskotti hakea hänelle pyyhettä. Toivoin vaan, että vessaan varastoimat lehteni ei kastuisi. Etsin kaapista kuitenkin pyyhkeen ja ojensin sen ovenraosta. En viitsinyt mennä häiritsemään mimmin pesupuuhia.
– Voit sinäkin tulla suihkuun, Annukka sanoi hiukset märkänä.
– Niin, ehkä se olisi syytä käydä. Nakkasin sitten kalsarini jaloista ja liityin seuraan. Vesi oli kuumaa ja suihkuhuoneen lasiseinä peittyi höyryyn.
– Pesetkö mun selän?
Minua ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Hieroin siihen saippuaa ja pesin sen sitten sienellä. Hetken päästä sain itse saman käsittelyn. Oltiin suihkussa varmaan viisitoista minuuttia, kun kyllästyttiin pesemään toistemme paikkoja, päädyttiin taas sänkyyn. Tuntui kivalta levätä Annukan vieressä hetki. Ibsenin lukeminen otti voimille. Sitten tarjosin Annukalle aamiaista – kello kaksi iltapäivällä. Keitin puuroa, sellaista joka valmistuu kymmenessä minuutissa, ruispuuroa. Mä tarjosin myös teetä. Se oli jokin Earl Grey -tyyppinen ratkaisu. Puuro maistui hyvältä. Söimme vaitonaisesti. Puuro oli kuumaa, sen pinta höyrysi. Olin laittanut sen päälle äidin lähettämää omenahilloa.
– Tykkäsitkö sä siitä bändistä? Annukka kysyi puuron lusikoimisen lomassa.
– Osa biiseistä toimi livenä hyvin, vastasin ja katselin Annukan rintoja.
– Paremmin kuin levyllä, meinaat.
– Niin tai akustiikassa oli ollut tietysti parantamisen varaa.
– Mutta aika hyvä fiilis siellä oli.
– Ei ollut mitään hässäkkää, tuumailin ja hymyilin. Meitä molempia hymyilytti.
Kun oli syöty, Annukka pyyhki suupielensä talouspaperilla. Annukka tarjoutui pesemään astiat.
– Mitä sä luet? Annukka kysyi kun tiskit oli pesty ja istuttiin sotkuisessa sohvassa.
– Vähän kaikennäköistä, näytelmiä ja sen semmoisia.
– Ai, sä siis opiskelet kirjallisuutta.
– Niin kai, mutta aika vähän tulee käytyä luennoilla.
Sytytin palamaan päivän kymmenennen röökin. Sitten meillä ei ollut mitään sanomista toisillemme. Hiljaisuus alkoi tuntumaan kiusalliselta. Annukka aikoi lähteä, hänellä oli jo takki päällä.
– Mitä sä meinaat tehdä illalla? Annukka kysyi.
– En tiedä, luen tai vastaavaa.
– Ajattelin vain, että olisi kiva nähdä tai jotain.
– Niin olisi.
– Mä jätän mun numeron tähän, Annukka sanoi.
– Jätä vaan.
– Hei, sitten, Annukka sanoi eteisessä.
– Hei.
Suljin eteisen oven. Menin sitten saman tien sängylle ja vedin lakanat kasaan. Istuin tuoliin ja pistin röökiksi. Monta päivää aikaa ja ei ollut pakko tehdä mitään. Annukan puhelinnumero lojui pöydällä. Se näytti siinä aika hyvältä, tummaa puista pöytää vasten.


Ryyppäsin kavereiden kanssa viikon putkeen. Eräänä päivänä tein krapulassa päätöksen käydä itiksessä. Pakki asui siellä, vitun syrjäisessä kerrostalossa. Laitoin nahkarotsin päälle ja menin ulos vaikka hieman tihuutti vettä. Kävelin rivakasti metrotunneliin ja siitä rullaportailla kohti luolaston syvyyksiä. Odotin laiturilla pari minuuttia oranssia vaunua ja sitten se tuli; kolisten, viheltäen, hidastaen vauhtia ja pysähtyi laiturin eteen jämptisti kuin ruotsinlautat etelä-satamaan. Ihmisiä purkautui vaunuista ja odotin, että ne pääsi ulos. Katselin ympärilleni ettei lipuntarkastajia näkynyt. Sitten hyppäsin vaunuun ja iskin perseeni muoviseen penkkiin. Metro kiihdytti tunnelissa ja päästiin maan alta pois. Hetkessä metro oli sillalla ja viiletti yli merenlahden. Taivas oli harmaa, tumma. Oli alkanut hämärtämään. Vesipisaroita kerääntyi ikkunoihin. Vaunuissa oli sadevaatteisia ihmisiä, jotka katsovat vaitonaisena eteenpäin.
   Kelasin, että olisiko se vittupää edes himassa. Olisin voinut tietysti soittaa Pakille, mutta jostain syystä mun puhelin ei toiminut. Juna pysähtyi muutaman minuutin välein asemille. Päästäen ihmisiä kyydistä pois ja ottaen uusia mukaan. Sitten alettiin lähestyä Mellunmäkeä ja Pakin kotiseutua. Jäin pois päättärillä ja lähdin kävelemään sateesta kosteaa katua.
– Se oli toi seuraava, ajattelin kun näin vaalean kolmikerroksisen talon, joka oli urheilukentän laidassa. Kävelin rivakasti talolle ja tunsin miten kylkeen alkoi pistämään. Rappukäytävässä pistin röökiksi. Jäin sitten hetkeksi istumaan rappusille, ennen kuin lähdin nousemaan ylös. Pakki asui ylimmässä kerroksessa. Jossakin seinien takana soi musiikki. Rämpytin ovikelloa ja toivoin, että vittupää kuulisi ovikellonäänen musiikin melun ylitse. Pakki tuli viimein ja avasi oven. Tyypin päällä oli nuhjaantunut punainen t-paita. Näin heti ensisilmäyksellä, että Pakki oli onneton.
– Moi, miten menee? kysyin kuitenkin ja ängin ovesta sisään.
– Päin persettä, Pakki vastasi vittuuntuneena ja tuli perässä olohuoneeseen.
– No, sen mä olisin tiennyt ilman kertomistakin, sanoin ja Menin istumaan sen vitun kuluneeseen tuoliin. Pakin seiniä koristi julisteet. Sen kitarakamat oli keskellä lattiaa. Sitten Pakki ymmärsi tarjota kaljan. Pullon pinta hikoili kivasti. Olut oli kylmää ja raikasta, se oli jotain saksalaista merkkiä ja ostettu halpatavara talosta.
– Millainen olo? kysyin vaisusti. – Vitun jees, Pakki sanoi. Eli paha krapula.
Sitten me juotiin olutta eikä puhuttu mitään. Lopulta Pakki katkaisi hiljaisuuden kysyi mitä tänään tehdään?
– Pidetään bileet, vastasin lyhyesti.
– Taasko? Pitäisi hakea lisää viinaa, Pakki sanoi järkevästi ja otti kulauksen pullosta.
Soitin Pakin kitaralla ajankuluksi Neil Youngin biisin After the goldrush. Pakin levy kokoelma oli aika vitun erilainen kun minun. Pakin hyllyistä löytyi: Iron Maidenin, Scorpionsin, Def Leppardin, Ted Nugentian Iggy Poppin rojua ja muuta vastaavaa kamaa. Levyjä Pakilla oli ainakin kaksituhattaviisisataakolmekymmentäkahdeksan ja en ymmärrä miten se vittupää tiesi, missä mikin aina oli. Kun esimerkiksi kysyin siltä, että missä on sun Deep Purplen Perfect Strangers levy? niin se sanoi, että se on tuossa toisella hyllyllä viideskymmenes kolmas oikealta.
Pakilla oli myös paljon elektroniikkaa ja yksi niistä oli täydellinen, tosin vanha elokuvaprojektori, Kinetoscope. Se oli vielä toimintakunnossa ja me oltiin katsottu sillä nauhoja. Pakilla oli myös pari tietokonetta – hyvä niin. Koska en itse omistanut tietokonetta. Minusta oli kyllä vitun hauskempaa iskeä jotain Remington -kirjoituskonetta, kun mä yritin vääntää esseetä kasaan. Tietokoneet oli out of my life. Vaikka silloin kun olin jossain klubilla tai katsoin himassa Music Televisiota niin vitun moni biisi oli tehty bittejä vääntämällä. Pakilla oli myös cd -laitteet ja niiden monistamisessa tietokone oli kyllä korvaamaton, mutta se oli laitonta ja niissä asioissa Pakki oli tarkka.
    Puhuttiin siitä miten helppoa nykyään oli kasata biisejä tietokoneella kun saattoi kotonakin tehdä biisejä joissa oli useita ääniraitoja päällekäin. Pakin mukaan kuitenkin yksinkertaisuuden säilyttäminen oli tärkeää. Lennonin sävellyksetkin oli Pakin mukaan yksinkertaisia, mutta niissä oli loistavat melodiat. Sitten Pakki otti puhelun Rocksylle ja se vittupää saatiin jopa kiinni. Sovittiin, että Rocksy tulisi Suen kanssa Mellunmäkeen.
    Lähdettiin hakemaan kioskilta olutta. Ulkona satoi edelleen. Matkaa oli noin kolmesataa metriä. Kioski näytti siltä kuin se olisi repäisty jostain vanhasta Suomi-filmistä. Maali hilseili laudoista. Myyjä oli vanha nainen, joka vaikutti kyllästyneeltä hommiinsa. Tuntui kuin se olisi ollut töissä siellä alusta lähtien. Pakki meni luukulle ja hoiti ostamisen.
    Kun olimme menossa takaisin, alkoi satamaan rajusti ja jouduttiin hakemaan suojaa puiston puun alta. Katselin ajankuluksi puuhun, mun mielestä siellä oli kottaraisia, ne näytti siltä, kun niitä katsoi alhaalta päin. Muistelin biologiantuntia: maikka kertoi kottaraisten hoitavan poikasiaan yrteillä. Ne kantoivat maikan mukaan pesään kasveja, jotka paransivat poikasten vastustuskykyä. Toivoin, että ne ei paskanna niskaan. Lintuja oli mun kirjanpidon mukaan kolme, ehkä enemmänkin, mut mä en nähnyt niitä.
    Pakki oli pyytänyt sixpackit muovipussiin ja se oli viisas veto. Koska jouduttiin rakentamaan sadesuoja: Pakki repi pussin halki. Mä sain puolet siitä. Taittelin pussin palasesta veneen, jonka laitoin nurinpäin päähän – todellinen persläpiluomus. Lähdettiin juoksemaan kohti Pakin asuntoa, oluet kainalossa ja pussi päässä. Vesi lensi pienistä lätäköistä kun lönköttelimme pyörätietä. Mieleen palautui Kähkösen kettutarha ja ampuminen En ollut kuullut siskosta kuukauteen mitään.
Päästiin lopulta märkinä ja hengästyneinä takaisin sisälle. Laitoimme oluet jääkaappiin. Telkkarista tuli joku vitun siirtolaisohjelma, jonka mukaan fossiililöydöt olivat muuttaneet käsitystä ihmissuvun leviämisestä Afrikan ulkopuolelle.
– Nasta juttu, Pakki sanoi lyhyesti.
Hiljennyin seuraamaan ohjelmaa. Tutkijat oli löytäneet jotain jäännöksiä, joita pidetään ensimmäisinä ihmisinä, jotka olivat muuttaneet Afrikan ulkopuolelle. Pääkallo jota tutkija piteli kädessään oli ainakin 1,7 miljoonaa vuotta vanha. Tutkijan mukaan kallojen luota löytyi myös jotain alkeellisia työkaluja. Sitten ruutuun iskettiin kartta, jonka animaatiolla esitettiin pystyihmisen muutto maailmalle. Paikka, josta luut löydettiin sijaitsi Georgiassa.
    Kyllästyimme katsomaan ohjelmaa ja Pakki vaihtoi kanavaa. Eurosportilta tuli pyöräilyä. Ranskan ympäriajo. Etappi oli maaseudulla. Sitten Pakki räpsäytti kaukosäätimestä telkkarin Music teevee kanavalle. Jennifer Lopezin näköinen mimmi lauloi rakkaudesta. Biisi päättyi ja mainokset alkoivat pyöriä. Uusia levyjä markkinoitiin: ruotsalaisen Thomas Ledinin levy olisi Butik in ny. Otin huikan oluesta. Muistin Ledinin hitin edelliseltä levyltä. Du kan lita på mej. Hengailin silloin Lauran kanssa. Siitä tuntui olevan jo vitun iäisyys. Ruotsista tuli silloin tällöin hyviä yhtyeitä. Niin kuin Kent, Thomas Ledin. Jotkin fossiilit muisti myös Abban. Kun mä kelasin niin muistin Ledinin toisenkin hitin, se oli Sommaren är kort.
   Pakin ovikello soi, oven takana oli Rocksy ja Sue. Ne tuli sisään aivan märkinä. Rocksylla oli mukana punkkua ja vodkaa. Sateesta huolimatta Sue vaikutti iloiselta. Sue oli laittanut punaisen minihameen ja mustat sukkahousut jalkaansa. Sue meni heti käymään wc:ssä ja pyysi Pakilta pyyhettä koska halusi hiuksensa kuiviksi. Menin istumaan nojatuoliin ja tein tilaa sohvalle.
– Todella surkea ilma, Rocksy sanoi masentuneena.
Kukaan ei vastannut. Pakki laittoi soimaan Sueden levyn, viikko sitten olleen keikan muistoksi. Aloimme laulamaan kertosäettä Bigger than universes ...

Pakin järjestämät bileet kestivät pitkään ja menin vasta aamuyöllä takaisin kotiin. Muutama päivä myöhemmin olin yksin kotona ja istuin vessassa. Luin Sience -lehden tammikuun numeroa vuodelta 2003. "Maksa kuntoon kantasoluista kasvatetuilla soluilla", oli jutun otiskko. Yhdysvaltalainen StemCells California Inc. -yritys oli ilmoittanut tutkijoidensa onnistuneen kasvattamaan verestä eristetyistä kantasoluista maksasoluja, joilla korjattiin laboratoriohiiren maksavaurio. Hiirelle oli siirretty muutama kymmenen kantasolua, siis solua, jotka eivät olleet erikoistuneet tiettyyn tehtävään. Siksi niistä oli periaatteessa mahdollista kasvattaa, mitä tahansa elimistön kudosta. Tässä tapauksessa ne korvasivat vahingoittuneet maksasolut. Tutkijoiden mukaan tulos oli merkittävä edistysaskel kehitettäessä vaihtoehtoa elinsiirroille. Viskasin Sience-lehden takaisin pinkkaan ja tuumin, että pitäisi leikata varpaankynnet. Tutkin hetkisen peilistä kasvojani ja tunnistin vaivoin itseni. Silmäni olivat punaisemmat kuin aikoihin ja vaikutin pöhöttyneeltä. Minusta tuntui siltä, että bilettäminen jäisi vähemmälle, koska rahaa juhlimiseen ei ollut. Tänään joutuisin kuitenkin käymään kaupungilla, yliopiston kirjastossa.
    Ennen kirjastoon lähtöä, selasin mielenkiinnosta antiikin kirjallisuutta käsittelevää teosta, jonka mukaan kreikkalaisen musiikin historia oli suureksi samaa kuin kirjallisuudenhistoria. Musiikilla oli katsottu olevan tärkeä merkitys nuorison kasvatuksessa. Yllättävää kyllä, musiikilla oli katsottu olevan antiikin kreikassa myös lääketieteellistä merkitystä. Aloin muistella miten proffa oli painottanut antiikin kreikan erikoisasemaa Euroopan historiassa. Aluetta pidettiin kulttuuriperintömme alkuna ja tavallaan perustuksena kirjallisuutemme lajeille. Antiikin kirjallisuutena pidettiin proffan mielestä kaikkia kirjallisia tuotteita, jotka oli kirjoitettu kreikaksi ja latinaksi vuosien 800 eKr. ja 500 jKr. välisenä aikana.
Pakkasin tarvittavat kamat matkaan ja lähdin kirjastoon. Taivas oli harmaa ja sateinen. Suunnistin kohti metroasemaa ja syöksyin maan alle. Palauttaisin yliopiston kirjastoon Cervantesin, Don Quijote-romaanin ja joitakin muitakin lukemiani teoksia. Olin aika vittuuntunut ja odotin milloin vapina alkaisi Pakin bileet olivat kestäneet pitkään.
    Ensi näkemältä mäenharjanteella sijaitseva vanha tiilinen kirjastorakennus toi mieleen kaupungissa olevat kirkot. Kirjaston korkeaharjakatto loi kontrastia kirjastoa ympäröivälle puistolle jossa kasvoi muutama vanha vaahtera. Rakennus henki menneiden aikojen suuruutta. Kirjaston sisälläkin vallitsi unelias tunnelma, niin kuin yleensä kirjastoissa. – Nykyään rakennukset tehdään niin kuin ne olisivat kertakäyttöpakkauksia, ajattelin. Niistä puuttui se yksityiskohtien runsaus ja koristeellisuus, mikä oli tyypillistä 1800-luvulla rakennetuille taloille. Tämänkin kirjaston kattoa koristivat maalaukset, joissa kuvattiin hehkeitä ja kansallisromanttisia maisemia, sekä entisaikojen elinkeinojen harjoittamista. Uudet kirjastorakennukset toivat mieleen lähinnä pikarakkaudet, ajattelin vittuuntuneena.
    Keski-ikäinen nainen hoiti holvikaaren alla palautuspistettä. Jätin lukemani kirjat siihen ja suunnistin kohti kirjallisuuden tutkimuksen hyllyrivistöjä. Sinne oli säilötty kirjallisuudentutkimuksesta kertovat teokset, maantieteellisesti jaoteltuina. Löysin nopeasti etsimäni: dramaturgiaa käsittelevän teoksen ja suunnistin kohti näytelmäkirjallisuuden hyllyjä, rakennuksen toiseen kerrokseen. Tarkoituksenani olisi keskittyä lukemaan näytelmäkirjallisuutta. Pelkästään Henrik Ibsenin Peer Gyntin lukeminen ei riittänyt. Olin kyllä tutustunut jo myös Molieren Saituriin ja pikaisesti joihinkin Tsehovin näytelmiin, mutta pakollisiin luettaviin kuuluisi kuitenkin antiikin-ajan kirjallisuuden teoksia kuten: Euripiden Hippolytos, Aristofanesin Sammakot sekä Shakespearen Hamlet tai Romeo ja Julia.. Pähkäilyn jälkeen valitsin Romeon ja Julian. Menin sitten kirjaston lukusaliin ja aloin käydä Hippolytos -näytelmää lävitse. Huomasin kuitenkin tarvitsevani teoreettisia tietoja ennen kuin pystyisin hyödyllisesti analysoimaan antiikin-ajan näytelmiä. Kävin kuittaamassa lainaustiskillä kirjat nimiini ja lähdin kävelemään Porthaninkatua kohti kirjallisuudentutkimuksen laitosta. Taivas oli harmaa, ilma tuntui kostealta, alkaisi luultavasti satamaan vettä. En ollut syönyt mitään, joten menin ensimmäiseksi yliopiston ruokalaan. Kokki oli loihtinut seuraavanlaisen ruokalistan:

Alkuruoka: Tomaattikeittoa
Pääruokana: Poronkäristystä, perunamuusia sekä puolukkahilloa
Jälkiruoka: Raparperipiirakkaa vaniljakastikkeessa.

Valitsin listasta poronkäristyksen, sekä tummaa leipää, jonka päälle laitoin reilusti voita. Juotavaksi otin kotikaljaa. Pöydässä mieleen palautui Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja silloin ilmaan päässeet radioaktiiviset hiukkaset. Ne olivat lisänneet säteilyn määrää poronhoitoalueella. En antanut säteilyriskin kuitenkaan haitata, vaan söin annoksen hyvällä ruokahalulla ja menin sitten laitoksen oven eteen tupakalle. Kun sain röökin poltettua lähdin etsimään professori Kanusta jonka piti pitää minulle opintojen ohjaukseen liittyen tunti. Mutta proffa tuntien hän luultavasti puhuisi minulle vain kirjallisuudesta.
Löysin kyllästyneeltä ja hajamieliseltä vaikuttavan professorin työhuoneestaan. Hän pyysi minut istumaan. Professorilla oli pöydällä nippu valokuvia joita hän näytti olevan tutkimassa.
–Tässä on todisteita siitä, että Kreikan kirjallisuus on saanut vaikutteita myös muualta, professori sanoi ajatuksissaan..
Ennen kuin ehdin kertoa vierailuni todellisen syyn professori alkoi jorista lempiaiheestaan ja kertoi, että Kreikan kirjallisuus sai virikkeitä kolmelta tärkeältä kulttuurialueelta: sumerialais-babylonialais-assyrialaiselta, egyptiläiseltä ja länsiseemiläiseltä alueelta. Professorin mainitsemat nimet olivat tuttuja nimiä, jotka olivat tulleet vastaan satunnaisesti historian oppitunneilla. Kovin syvällisesti niitä ei kuitenkaan ollut käsitelty. Odotin mitä proffa kertoisi:
– Myös sillä oli merkitystä, että Kreikkaan kuului tuolla ajalla myös Vähä-Aasian rannikko ja, että tuolla alueella syntyi ensimmäiset Kreikan kirjallisuuteen lukeutuvat teokset viittaavat juuri itäisiin yhteyksiin, proffa jatkoi työpöytänsä takaa ja heilautti yhtä pöydällä olevista valokuvista.
– Paperin valmistushan keksittiin Kiinassa, mutta onko sillä suora yhteys kirjallisuuteen? kysyin kiinnostuneena – Osittain kyllä, Kiinassa alettiin valmistamaan aluksi paperia revityistä vaatekappaleista, noin 100 eKr. Tämä tuotantomuoto levisi arabialaisten mukana myös Eurooppaan, mutta myöhemmin alettiin käyttämään raaka-aineena puumassaa, Proffa vastasi asiantuntevasti.
– Mutta ennen paperia käytettiin muita tallennusmenetelmiä: Egyptiläiset ja kreikkalais-roomalaiset käyttivät papyrusta sekä pergamenttia, varsinkin keskiaikana, mutta pergamenttikirjat olivat kalliita ja harvinaisia. Intialaiset taasen tallensivat kirjoituksiaan palmunlehdille. Sitä ennen käytössä olivat mm. savi- ja kivitaulut, mutta painonsa vuoksi niitä oli hankala liikutella suuria määriä, proffa sanoi. Sitten professori jatkoi arvoituksellisesti: – Kirjallisuus on vanhempaa kuin kirjoitus?
    Koska en ymmärtänyt mistä oli kysymys. Kysyin mitä professori mahtoi tarkoittaa? Sitten proffa alkoi selittämään myyttien merkitystä kirjallisuuden syntymisessä. Siirsin itseäni parempaan asentoon tuolissa ja aloin kuuntelemaan kiinnostuneena.
– Alussa oli myytti, proffa sanoi painokkaasti. Kun kivikauden ihminen lähti metsästämään ja teki siitä kertovan kalliomaalauksen, ne saattoivat olla vanhimpia tuntemiamme metsästys- tai kalajuttuja. Me emme tiedä, mitä he lauloivat tai kertoivat metsältä tullessaan, mutta me tiedämme sen, mitä he piirsivät kallioihin. – Myytin voimme määritellä myös ilmoitukseksi jumalista ja myytistä maailman synnystä, kamppailusta kuolemaa vastaan, proffa sanoi hiukan epävarmasti ja jatkoi sitten: Kun myyttiä toistetaan, vahvistuu ja lujittuu usko elämään ja tapahtumiin. Näin torjutaan kaaoksen voimia. Kirjallisuuden historiassa voidaan erottaa kolme myyttien lajia, joista ymmärrettävin on uskonnollinen runous. Sitä mukaan, kun vanhat yhteiskunnat kehittyivät, syntyi uusia jumalia, joilla oli omat tehtävänsä ja siten myös myyttinsä. Mutta myytti voidaan irrottaa myös uskonnosta ja runoilijat voivat luoda myös uusia myyttejä, proffa sanoi rypistäen otsaansa.
Mietin miten professori jaksoi puhua kirjallisuudesta vuodesta toiseen, ehkä proffalle riitti palkka tai arvostus. Toisaalta, jos oli innostunut kirjallisuudesta se sinänsä riitti, mutta puheista huolimatta proffa vaikutti kovin välinpitämättömältä koko aihetta kohtaan. Kuvittelin, että professori kirjoitti vapaa-ajallaan dekkareita tai vastaavaa joka piristi tylsää arkea. Laitoksella liikkui sellaisiakin huhuja, mutta niiden todenperäisyydestä ei kukaan mennyt sanomaan mitään varmaa, toisaalta voisin kysyä siltä itseltään suoraan kun sopivat tilaisuus tulisi. Sitten havahduin jälleen kuuntelemaan proffaa:
– Kun puhutaan uusien myyttien luomisesta, lähestytään samalla tarinaa ja satua, professori jatkoi ja kertoi vertauksen tunnetusta tunturijärkäleestä, joka oli peikon näköinen. Tarinan luoja uskotteli peikon muuttuneen kiveksi ja selitti tunturin muotojen syntyneen siitä. Tarina kuului siten omaan ympäristöönsä ja oli saanut alkusysäyksen paikasta. Tärkeimpiä tarinoita ovat tietysti olleet jumalaistarut, mutta nekin olivat tietysti alkujaan paikallistuneita. Ihmisten liikkuessa ne olivat irtaantuneet ympäristöstään ja saaneet vieraita vaikutteita tai muuttuneet jopa kokonaan uusiin olosuhteisiin sopiviksi, proffa sanoi.
– Ymmärrätkö nyt mitä tarkoitin sanoessani, että kirjallisuus on vanhempaa kuin kirjoitus? professori kysyi ja jäi odottamaan vastausta. Kelasin hetken mitä sanoisin ja tunsin miten aloin hikoilemaan. Särkylääkkeiden vaikutus alkoi hiipua ja tunsin kasvoillani jotain outoja tuntemuksia, krapula oli pääsemässä vallalle. Pinnistelin kootakseni ajatukseni, sitten tajusin, mitä äijä tarkoitti:
– Niin siis, änkytin. Tarkoitan, että nämä tarinat ja sadut pohjautuvat kirjoittamattomiin juttuihin, joita oli kerrottu leirinuotion äärellä tai uskonnollisissa menoissa jo kauan ennen kuin niitä osattiin tallentaa kirjoihin, sanoin ja jäin odottamaan hyväksyikö professori selityksen.
– Niin, henki käy kirjaimen edellä, proffa sanoi. Kaikkina aikoina suullisten kertojien tarinat olivat olleet tärkeitä lähteitä varsinaiselle kirjallisuudelle, proffa sanoi. Mutta myytit ja tarinat tullakseen merkityksi ylös, vaativat myös merkistön, millä asiat esitetään. Tässä astuu mukaan kuvaan semiotiikka ja se on oma tieteenalansa.
Professori jatkoi kertomalla kirjoitustaidon kehittymisestä: – Kirjallisuus tuli kirjoituksen mukana, professori sanoi. Kuvakirjoitus oli luonnollisesti ollut varhaisten kulttuurien kirjoitusmuoto. Esimerkiksi kaksoisvirranmaan varhaisten kaupunkien kuvamerkit irrottautuivat varsin nopeasti kuvallisesta merkityksestään, alkaen merkitsemään myös tavua tai tavuyhdistelmää.
Kuuntelin vaieten mitä proffa kertoi. Proffa jatkoi sanomalla, että noin 2500 eKr. Kaksoisvirranmaan kirjoitus oli hioutunut jo sellaiseksi, että sillä saattoi ilmaista tarkoin jo puhutun kielen vivahteita ja pystyi merkitsemään myös kieliopillisia muotoja. Yhtäkkiä professorin puhelin pärähti soimaan. Hetken vitkasteltuaan, professori vastasi. Puhelu kesti hetken aikaa. Sain sellaisen vaikutelman, että proffaa kaivattiin hyväksymään jokin lasku hallintopuolella. Proffa lupasi heti käydä selvittämässä asian. Minulle hän sanoi viipyvänsä hetken ja pyysi odottamaan. Jäin sitten yksin professorin työhuoneeseen. Mietin kauankohan joutuisin odottamaan, mutta asia selvisi nopeasti, proffan palatessa tuohtuneena takaisin.
– Kaikenlaisia tumpeloita professori manasi kiihtyneenä ja istui tuoliinsa. Näin, että jokin asia vaivasi proffaa, mutta nopeasti hän näytti työntävän asian taka-alalle.
– Niin, professori aloitti. Taisimme jäädä semiotiikkaan. Ehkä tässä yhteydessä ei ole järkevää nyt kovin syvällisesti puuttua semiotiikkaan. Mutta kirjoitusta on aluksi käytetty yleensä vain yhteiskunnan hallinnon tarpeisiin: kuten kirjanpitoon ja vastaavaan asioiden tai tuotteiden merkitsemiseen. Kuuntelin proffaa ja aloin miettimään Kaksoisvirranmaata, joka käsitti nykyisin alueita etupäässä Irakista. Havahdun mietteistäni proffan alkaessa esittelemään minulle kuvaa, joka oli otettu savitaulusta. Savitaulu esitti Mesopotamialaista kirjanpitoa, jossa merkit oli sijoitettu siististi sarakkeisiin. Vähän samaan tyyliin kuin puhelinluettelossa. Katselin hetken proffan minulle ojentamaa suurta värikuvaa.
– Sitä pidetään yhtenä kauneimmista ja runsassisältöisimmistä mesopotamialaisista kirjallisuudesta, proffa sanoi. – Tämä kuva esittää assyrialaista savitaulua noin 1750 eKr. Se on siinä luonnollisessa koossaan, proffa sanoi kun ojensi minulle uuden kuvan. Kuvassa oli noin oluttölkin kokoinen saven pala, jossa oli siistissä rivissä minulle epäselviä merkkejä.
– Vaikuttaa aika pieneltä, kuvittelisi niiden olleen suurempia, totesin.
– Kyseessä on Assyrialaisen kuninkaan Samsi-Adad I:n ja hänen maakuntansa kuvernöörin kirjeenvaihtoa, proffa selvitti.
– Noitahan oli ollut aika vaivaton liikutella, pitkiäkin matkoja, sanoin. Proffa esitteli minulle vielä muutaman kuvan, jotka esittivät kohteita, joissa oli kalliomaalauksia tai yksinkertaista kuvakirjoitusta. Vaikuttavampia kohteita olivat Egyptin arkeologissa kaivauksissa tavatut taideteokset tai oikeastaan hieroglyfijonot, jotka sisälsivät proffan mukaan sekä äänne- että sanamerkkejä. Graafisen ja veistoksellisen ulkoasunsa vuoksi nämä Ded-Thot-Ef-Onkhin sargofagista kuvatut yksityiskohdat, muistuttivat todellakin taideteoksia. En ollut mikään taiteen ystävä, mutta kuvat olivat tehneet minuun vaikutuksen. Odotin, mitä professori seuraavaksi kertoisi. Pidettyään pienen tauon professori tuntui saavan uutta virtaa ja proffa kertoi esittävänsä runon, jossa mainittiin faaraoiden aikaisten kirjallisuuden klassikkojen eli oppiteosten kirjoittajia.
– Teksti on 1200 eKr. peräisin olevasta papyruksesta proffa valotti tietämystäni, ennen kuin aloitti lausumaan vanhaa runoa.

Hyvä kirjuri
Onko meillä ketään Hardedefin kaltaista?
Onko toista sellaista kuin Imhotep?
Ei ollut aikanamme Nofertia
eikä Khetiä, heistä etevintä.
Toivoin että muistaisit vaikkapa Ptahemdjehutia,
taikka Khakheperrasonbia.
Onko toista Ptahhotepin tai Kairesin kaltaista?

Heille rakennetut ovet ja salit olivat rappeutuneet,
heidän sielunpappinsa oli viety pois,
heidän hautakiviään peittää multa,
heidän hautansa olivat unohdetut.
Mutta vielä heidän nimensä mainitaan
niiden kauniiden kirjojen tähden, joita he kirjoittivat.
Niiden kirjoittajien nimi oli elävä ikuisesti.

Tulkoon sinusta kirjuri! Pane tämä mieleesi,
niin että nimestäsi tuli heidän nimensä kaltainen.
Kirja oli parempi kuin hautakivi kirjoituksineen,
parempi kuin hyvinkin rakennettu hautakappeli.

teksti 1200 ekr.

Kuuntelin runon hiljaa, yrittäen painaa sen mieleeni. Lopetettuaan proffa oli hetken vaiti ennen kuin jatkoi:
– Näiden kirjailijoiden teoksista osa on säilynyt, tosin katkelmallisena. Egyptin kirjallisuus on antanut siis myös paljon Antiikin ajankirjallisuudelle, proffa sanoi.
– Se tuntui olevan hurjan paljon vanhempaa, totesin nopeasti.
– Paremmin säilynyttä. Meillä oli huomattavasti vähemmän aineistoa tallessa noilta ajoilta, proffa sanoi kyllästyneenä.


OSA 6


Copyright: Arctic Films (Keijo Palosaari) ja Maksimilian Bosch. Voit lähettää palautetta romaanista: toimitus@arcticfilms.com