Toimituksen osoite: Vilhonvuorenkatu 7-9 E 120, 00500 Helsinki. Puhelin: 041-444 9649. Sähköposti: toimitus@arcticfilms.com
Etusivu | Western extra | Arkisto | Editointi palvelut | Jean-Luc Godard  | Yhteystiedot   | Mediakortti


Huom! mikäli et ole lukenut romaanin ensimmäistä tai toista osaa löydät ne täältä: Alexin maailma 1 ja 2







Maaseudun rauhassa

Kului viikko. Olin yksin kotona ja päätin lähteä yliopistolle. Ulkona oli aurinkoinen, mutta viileä sää. Kadulle oli varissut jo kuivuneita lehtiš. Työnsin kädet taskuihin ja kävelin ripeästi kohti metroasemaa. Muutama kauppias jutteli puotiensa edustalla. Näyteikkunassa oli tarjous plakaatteja, joissa luki: OSTA KULTAKORU NYT, SAAT SEN YLI 50 PROSENTIN ALENNUKSELLA.
   Ihmettelin sitä miten kello- ja korukauppiaat saattoivat myydä tuotteittaan vuodesta toiseen moisilla alennuksilla, pelleilyä, ajattelin kun menin metroaseman liukuportaisiin. Vaikka kaupunki on pohjoinen ja pieni meillä on kuitenkin metro - suuren maailman tyyliin. Metrolla matkustaminen oli siitä vittumaista, että sieltä oli vaikea lähteä karkuun, nimittäin silloin jos tuli tarkastajia. Ratikka oli siinä mielessä turvallinen ja suosin yleensä sitä, mutta kun jouduin menemään keskikaupungille oli helpompaa mennä metrolla.
   Asemalla maleksi joukko somaleja. Tunsin Abdulin ja Alin, tervehdin heitä. He oli pitkiä laihoja neekereitä jotka pukeutuivat merkkivaatteisiin. Tiesin, että rahat vaatteisiin Abdul ja Ali nostivat sossusta, mutta ei se minua häirinnyt. Vaihdoin kuitenkin muutaman sanan siirtolaispolitiikasta ja kehotin heitä hakemaan töitä. Abdul meinasi iskeä kuonoon, mutta ymmärsi lopulta vitsin. Töiden hakeminen oli vaikeaa, jos ei ollut kunnon kielitaitoa. Toisaalta Abdul ja Ali olivat molemmat Suomessa syntyneitä, vain heidän vanhempansa olivat somaleja. Kaupungissa asui siis myös vähemmistökansallisuuksia: somaleja, venäläisiä, virolaisia, thaimaalaisia, lista oli pitkä.
   Thaimaalaiset ansaitsivat pisteet yrittäjyydestä, toisaalta en tiedä yrittäjistä juuri mitään, mutta thaimaalaisilla oli pieniä liikkeitä siellä täällä - hieromalaitoksia. Ja Thaimaalaiset olivat tutkimusten mukaan, myös yksi maailman vähiten ylipainoinen kansa; läskiä on vyötäröllä ja muualla kuten reisissä, hyvin vähän. Toisaalta naisilla lievä rasvaisuus vatsan seudulla oli peräisin evoluution kehityksestä ja sen läskin oli tarkoitus olla reservi raskauden aikana. Kehittyvä sikiö ja odottava naaras sai siitä tarvittavaa lisäenergiaa, (mutta en minä mitään läskiä elämäni kaivannut silloinkaan, kuten en nytkään)
   Laitoksella menin suoraan ruokalaan. Ruokalassa oli tungosta vaikka paikka oli jo menossa kiinni. Aina oli niitä, joille ruoka maistui lounasajan jälkeenkin. Söin kiireettömästi ja juttelin tuttujen kanssa. Ruokailun jälkeen yritin löytää Raakelin, mutta turhaan. Lopulta päätin mennä luennolle.
   Nousin hissillä laitoksen kolmanteen kerrokseen missä tiedekunnan luennot yleensä pidettiin. Tarkistin salin ovessa olevasta listasta, että olin menossa oikealle luennolle, sitten astuin saliin. Sali oli melkein tyhjä. Opiskelijoita oli vain kourallinen. Jäin auditorion takariville ja riisuin nahkatakkini. Yritin löytää penkissä hyvän asennon ja aloin kuuntelemaan professori Kanusta jonka hiukset hapsottivat sotkussa ja silmälasit olivat valahtaneet nenänpäälle. Professorin ruskeapikkutakki oli sama jota hän oli käyttänyt vuodesta toiseen. Vain kyynärpäihin ilmestyi uusia paikkoja. Siihen aikaan virkaa hoitanut Professori Kanunen puhui 1700-luvun pohjoismaisesta kirjallisuudesta. Yritin päästä aiheeseen sisälle. Sillä tiesin joutuvani suorittamaan kurssin kirjatenttinä. Vitutti, mutta veikkasin Professori Kanustakin vituttavan jorista vuodesta toiseen samoja samoja jorinoita jo manan majalle menneistä kirjailijoista.

LUDVIG HOLBERG
OLOF DALIN
CARL VON LINNƒ
JESPER SVEDENBORG
JOHANNES EWALD
JENS BAGGESEN
CARL MICHAEL BELLMAN, professori kirjoitti taululle ja sanoi:.
 - Carl von Linné on näistä kuitenkin mielenkiintoisin kirjailija. Mutta Linné oli myös paljon muuta ja hän on varsin tuttu nimi erityisesti luonnonhistorian puolelta, häntä pidetään nykyaikaisen kasvitieteen perustajana, proffa sanoi.
   Carl von Linné oli todellakin tuttu nimi myös minulle. Isällä oli maalla äijän kirjoittama kasviopas, ja olin sitä lapsena innokkaasti tutkinut. Professori vaikutti kiireiseltä ja vilkuili hermostuneesti kelloaan ja sanoi:
- Philosophia botanicia ja Series plantarum ovat Linnén merkittävimpiä teoksia. Molemmat kirjat on kirjoitettu 1750-luvulla, proffa sanoi jatkoi: Kello alkaa olla niin paljon, että meidän pitää alkaa lopettelemaan mutta jatketaan aiheesta huomenna lisää.
    Pitkään en siis ehtinyt luennolla olla kun se päättyi, mutta en ollut siitä harmissani vaan päin vastoin. Kiskoin sitten nahkarotsin päälle, otin laukkuni ja lähdin kävelemään salin eteen. Minun piti käydä juttelemassa proffan kanssa. Kun pääsin äijän eteen esitin asiani:
- Olen lukenut osan tentittävistä kirjoista, tehdessäni esseetä Tanskan ja Norjan kirjallisuudesta, sanoin proffalle ja jatkoin: voiko esseen hyväksyä osaltaan myös suorituksena tähän kurssiin?
Professori Kanunen oli vaivautuneen oloinen ja sanoi:
- Periaatteessa kyllä, mutta sinun pitää käydä vielä toimistolla selvittämässä lukemasi kirjallisuus tarkemmin, katsotaan sitten, proffa sanoi.
Helpotuin kuulemastani sillä voisin suorittaa 1700-luvun pohjoismaisen kirjallisuuden pelkästään esseesuorituksena. Se oli helpompaa ja nopeampaa. Ei tarvitsisi istua perse ruvella luentosalissa. Ennen lähtöä laitokselta kävin tsekkaamassa tiedekunnan ilmoitustaululta suorittamieni kurssien tuloksia, niitä ei valitettavasti ollut montaakaan. Katsoin myös mielenkiinnolla erään opintoryhmän saamat arvosanat Raamattu ja maailmankirjallisuuden klassikot -kurssista, mutta nimeäni ei mainittu listassa.

Matka mummin synttäreille oli ainut matka, minkä tein tuolloin alkusyksystä. Menimme siskon kanssa junalla Tampereelle ja siitä taksilla maalle, peltojen ja omenapuiden keskelle. Isä kustansi meidän matkan. Sisko piti junamatkalla seuraa. Hän lauloi ja puhui eläinten vapaudesta. Tuntui hyvältä matkustaa siskon kanssa.
   Mummo oli eteisessä äidin kanssa vastassa. Mummon käsi vispasi levottomasti. Näki heti, että mummo ei ollut kunnossa.
- Mummo on väsynyt, äiti sanoi ja yritti selvittää tilanteen. Niin kiva kun tulitte... Mummon sairaus on edennyt pitkälle, dementia. Mummo täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, äiti jatkoi
- Me tiedetään se äiti, sisko vastasi sympaattisella äänellä.
Väsytti koska en ollut tottunut matkustamaan, mutta oli mukava nähdä vanhempia ja mummo. Eteishallissa halailtiin ja tehtiin sitä, mitä tehtiin kun ei oltu nähty pitkään aikaan.
   Eteisen käytävässä oli siskon perse tiellä, kun se riisui kenkiään. Hivuttauduin sen ohitse ja menin viemään laukkuni yläkertaan. Halusin käydä veskissä. Matka oli ollut pitkä ja kusetti. Tarvitsin myös röökin koska taksissa ei ollut saanut polttaa.
   Nousin leveitä parkettiportaita yläkertaan. Seinillä olivat vanhat maalaukset. Myös isän hankkimat aseet olivat tutuilla paikoilla portaassa. Hipaisin ohimennen yhtä isän aseista. Metallin kylmä pinta tuntui tunteettomalta. Siellä oli myös yksi metsästysmuisto: hirven trofeesarvi. Isä oli ylpeä siitä. Yläkerran vierashuoneessa nakkasin repun sängylle ja menin veskiin. Napitin farkkujen etumuksen auki ja lorottelin ainakin litran kellertävää ja paksua kusta pönttöön. Vemputtelin munan kuivaksi ja työnsin sen takaisin housuihin. Seuraavaksi tutkin lääkevarastot ja löysin valium -purkin ja jotain morfiininappeja mutsin reumasärkyyn. Otin varmuuden vuoksi pari taskuun jos alkaisi maaseudun kosteus kolottamaan jäseniä. Kuulin kun sisko tuli myös yläkertaan. Menin juttelemaan, mutta sisko änkesi vuorostaan huussiin, puristaen tamppoonia rystyset valkeana.
   Pistin röökiksi ja aloin katselemaan ulos ikkunasta: peltojen välissä tiellä ajoi dösä kohti kaupunkia. Oikeasti oli vitun makeeta olla välissä maalla. Vedin pitkät savut röökistä, karistin tuhkat ikkunasta pihalle ja menin sitten hakemaan lasisen tuhkakupin. Juttelin siskon kanssa: hän suunnitteli käyvänsä Kähkösen turkistarhalla vapauttamassa kettuja, mä en ollut varma siitä, oliko sisko tosissaan. Se halusi, että lähtisin matkaan.
- Mä tarkoitin sitä, mitä junassa kerroin, sisko sanoi.
- Tämä on niitä sun Oikeuksia eläimille -aatteita, mut jos katsoo teeveestä mitä maailmalla ihmisille tehdään niin paremminhan eläimillä on asiat.
- Niin, mutta ne eläimet on viattomia, sisko vastasi.
- Me voidaan käyttää isän maasturia. Turkistarhalle on matkaa kaksikymmentä kilometriä. Mulla on kartta alueesta, sisko sanoi ja kaivoi sen esille repusta. Katsoin karttaa, sisko oli piirtänyt siihen neljä vaihtoehtoista reittiä. Miten sinne mennään ja miten tullaan pois.
 - Voin sanoa suoraan, että en ole ajatuksesta kovin innostunut. Tämä ei ole hyvä idea ollenkaan, sanoin kun tutkin karttaa.
- Me käydään siellä ennen lähtöä takaisin kaupunkiin eli ylihuomenna yöllä, Sisko sanoi. määräilevästi.
- Tämä on vähän eriluokan juttu kuin grafiittien maalaaminen. Jouduin polttamaan toisen röökin, koska siskon suunnitelma alkoi hermostuttaa. Sitten huomasin isän pihalla, se järjesteli tuoleja omenapuiden katveessa, huusin isälle: "onpa raikas ilma" ja tumppasin röökin.
 - Menen juttelemaan isän kanssa, sanoin siskolle.
- Mene vaan, se odottaa sitä. Minä lähden kohta äidin luokse.
    Siskon ehdotus painoi mieltäni. Mutta innostuin kuitenkin väittelemään isän kanssa pihalla siitä montako Oscaria Tuulen viemää -elokuva sai ja tuliko Oscar myös käsikirjoituksesta. Me puhuttiin myös kirjallisuudesta ja väiteltiin siitä missä kaupungissa Dostojevski oli syntynyt. Sitten isä alkoi puhumaan metsänhoidosta, lannoituksesta ja tuholaisten torjunnasta. Isä halusi parantaa maan laatua ja hoitaa metsiä. Isä haluasi, että kaikki kasvaisi ISOKSI. Kemiran lannoitteet oli isän mielestä hyvä hankinta silloin, kun haluttiin saada metsä kasvamaan. Toisaalta isä osasi arvostaa luonnon monimuotoisuutta, sitä että lajirunsaus säilyi koska se antoi joillakin alueilla kaikista parhaan metsäntuoton.
- Tehometsätalous on järkevää, mutta sitä pitää osata soveltaa, oli isän motto. Ja sitä isä jankutti metsänhoitoyhdistyksen insinööreillekin. Viime kesänä tilalla oli ollut ongelmia omenapuiden kanssa, sama vaiva kuin pihlajillakin oli ollut. Isän juttu loppui, kun pihaan ajoi sininen Volvo. Tulijat oli täti ja sen viisikymppinen mies Arvid. Isä ohjasi vieraat taloon ja mummin synttärit alkavat virallisesti, jos niin voi kotijuhlista sanoa koska paikalla ei ollut kuin: sisko, äiti, isä, täti ja Arvid, niin ja tietysti mummi, joka istui olohuoneessa kunniapaikalla. Keskustelunaiheet liikkuvat elintarvikkeiden hintojen ja eduskunnan lisäbudjetin välillä. Isä kertoi Arvid-sedälle, miten peltomaan hinta oli noussut viime vuosina.
 - Peltomaa olisi ollut parempi sijoitus kuin elektroniikkayhtiöiden osakkeet, isä sanoi matalalla äänellä josta huokui kokemus ja viisaus. Minä ja sisko ei tietysti voitu hyväksyä mitään pörssikeinottelua, mutta isän mukaan se oli vain omaisuuden hoitoa ja isä sanoi, että meidän pitäisi alkaa arvostamaan sitä, koska se oli perheen parhaaksi. Jossakin vaiheessa Sisko alkoi kyselemään isältä Kähkösen turkistarhasta. Sisko sanoi, että Kähkönen pitäisi laittaa itse vähäksi aikaa häkkiin ja ruokkia rehulla.
- Mutta eihän ne tarhurit ole syyllisiä, vaan ihmiset jotka suostuu ostamaan turkiksia, isä vastasi. Isä piti Kähköstä kunnon miehenä. Se oli samassa hirviporukassa ja se painoi vaa'assa paljon kun oltiin maaseudulla.
- Kähkönen on meidän lihamestari, isä täsmensi.
- Mieluummin minä kärsin kylmää ja vilua kun rääkkäisin eläimiä, sisko vastasi närkästyneenä.
- No, ei aleta nyt mummin synttäreillä kinastelemaan, äiti puuttui tomerasti keskusteluun. Joo ja mua alkoi vituttaa. Teki mieli laittaa röökiksi. Pahaksi onneksi mun savukkeet oli jääneet yläkerran pöydälle, joten en voinut polttaa. Olin nääs ottanut tavaksi polttaa missä huvitti, eikä siitä kukaan ollut minulle sanonut mitään. €iti tarjoili onneksi kahvia ja kakkua. Otin kakkua siskonkin edestä, se kun laihdutti jälleen. Sitten naiset alkoi puhumaan kosmetiikkatuotteista, joita ei testattu eläimillä. Yritin olla sosiaalinen ja menin keskusteluun mukaan:
- Kyllähän se hienoa on, mutta minunn mielestä on parempi, että shampoo testataan eläimillä, kun että sen testauksen tekee ihmiset, sanoin ja yritin osoittaa viisauteni. Sitten mun mieleen tuli juttu vanhasta lääkärikirjasta jota lapsena olin lukenut. Olin tietysti etsinyt kirjasta pillun kuvia, kun törmäsin yhdellä sivulla ohjeeseen miten täit hävitetään. Siinä neuvottiin pesemään hiukset shamppoolla johon oli sekoitettu DDT:tä. - Torjunta-ainetta.
 - Sellaista se tieteen kehittyminen on, isä sanoi. Sisko alkoi tuijottamaan minua hypnoottisesti ja mietin mitä hänen päässä liikkui. Ehkä hän ajatteli retkeä Kähkösen turkistarhalle. - Mieleeni tuli, että siskon pitäisi löytää poikaystävä itselleen, ettei sen tarvitsisi sotkea minua rikoksiinsa, mutta eihän mun tarvitsisi oikeasti edes lähteä mukaan, ajattelin hiljaa mielessäni.

 Iltapäivällä otimme valokuvaa: Minä ja sisko olimme mummon vieressä. Äiti, täti ja Arvid-setä oli meidän takana. Olimme ryhmittyneet talon etelärinteelle, omenapuiden katveeseen. Siihen sopii aurinko hyvin paistamaan. Mummo istui vanhanmallisessa pyörätuolissa. Isä oli ostanut sen antiikkiliikkeestä. Pyörätuoli oli maalattu ruskeaksi ja siinä oli puinen penkki. Runko oli metallia. Renkaissa ei ollut ilmaa, vain kumiset pyörät. Olin työnnellyt siinä siskoa, siihen pitäisi saada vain paremmat jouset, muuten se oli ok. Ja ei kai sitä muuten isä olisi mummolle hankkinutkaan.
- Tiivistäkää hiukan, isä pyysi kameransa takaa.
- No, nyt pitää olla yhtä lähellä kuin yöaikaan, täti vitsaili. Aloin pähkäilemään miten objektiivinen kuva perheestä tuli. Välittyikö mummon dementia filmille. Paljastiko valokuva todellisuuden vai olisiko maalaus ollut realistisempi, kun taiteilija tietäisi mummon sairauden ja voisi tuoda oman subjektiivisen näkemyksensä kuvaan, maalari ehkä lisäisi siihen jotain tai ottaisi pois. Totta valokuvassa saattoi olla vain se, että olimme kaikki läsnä. Jopa siskoni, jolla oli kuukautiset ja joka mielellään olisi pesemässä alapäätään. Ehkä filmi säilöi meidät, kuin meripihka menneen aikakauden hyönteisiä. Isä ei ollut tyytyväinen rajaukseen ja päätti siirtää jalustaa hieman taaksepäin. Isä oli täydellisyyden tavoittelija.
- Ota nyt jo se kuva, sisko hoputti ja polki jalkaansa.
- Anna isän ottaa rauhassa kuva. Mikä kiire meillä tässä on, äiti sanoi vaivautuneena. Mummo alkoi selittämään juttua sotavuosilta kun hän oli ollut Lottana rintamalla ja sinne oli tullut tk kuvaajia. Olin kuullut jutun jo monesti aiemminkin. Onneksi isä sai lopulta kameran hyvään asentoon. Käsi kiersi tarkenninta oikeaan asentoon, sitten näin, että isä tarkensi vielä uudestaan.
- Säädän valotusajan pitkäksi, isä sanoi touhukkaana. Lopulta isä laittoi itselaukaisimen päälle ja kiiruhti äidin viereen. Me kaikki olimme jännittyneitä. Ikuisuuksilta tuntuvien hetkien jälkeen, kamera sanoi klick. Täydellisyyden tavoittelija, ajattelin silloin isästä. Onneksi minä olen ymmärtänyt ottaa asiat rennommin. Isäni kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta mummon syntymäpäivien jälkeen. Se tapahtui metsästysseuran kokouksessa, jossa isä oli johtanut puhetta.
  
 Isän talossa oli kuusi makuuhuonetta, mutta jouduin nukkumaan siskon kanssa talon toisessa kerroksessa, huoneessa jota äiti kutsui vierashuoneeksi. Seiniä peittävät vaaleansiniset tapetit joissa oli pieniä lintuaiheisia kuvioita. Tunnistin ainakin kuovin, joutsenen ja riekon ääriviivat tapettien pinnalla.
   Sisko tutki karttaa vanhassa päädystä vedettävässä sängyssä. Minulla oli samanlainen sänky. Se oli valmistettu luultavasti joskus 1800-luvun lopulla, se oli entisöity taidokkaasti. Kiiltävä valkoinen maalipinta heijasti lampusta tulevan valon. Riisuin vaatteet ja menin sänkyyn. Katsoin hetken kattoa ajattelematta mitään. Sisko mittasi sängyssä kartalta matkaa ja teki muistiinpanoja. Siskon valkoiset pikkuhousut roikkuvat tuolin selkänojalla. Kun siristelin silmiä saatoin erottaa jalkakiilan kohdalla pieniä värivivahteita. Siskon pikkuhousut lähinnä ärsyttivät, ne roikkuvat aivan t-paitani yläpuolella. - Onkohan sillä satiaisia, ajattelin. Niiden olisi helppo pudottautua lyhyen matkaa paidalleni. Sieltä ne löytäisivät helposti tiensä kainaloihin ja lopulta kivesten seudulle.
   Sisko puhui Kähkösen tarhalle menosta, mutta se ei kiinnostanut minua vaikka olin jo puolittain päättänyt suostua siihen. Retki tehtäisiin huomenna yön pimeydessä. Sisko vapauttaisi eläimet luontoon ja me häivyttäisiin heti, kun homma oli hoidettu. Aamulla junalla kaupunkiin ja sitten voitaisiin siskon mukaan unohtaa koko juttu. Minua arvelutti mahtoiko suunnitelma toimia.



Vaikeuksien hankintaa

Satoi vettä ja oli vitun pimeää, kun suuntasin askeleeni kohti autotallia. Kannoin reppua, jossa oli leipää ja termospullossa mehua. Sisko oli pakannut mukaan myös katkaisupihdit ja sivuleikkurit. Katkaisupihtien varsi sojotti pystyssä repun suulta. Se oli sellainen puolimetrinen tehotyökalu, joka katkaisi jopa sentinpaksuisen raudan, oikea yleisavain. Reppu painoi sairaan paljon. Siellä oli myös minun mukaan ottama spraypullo - manifestin kirjoittamista varten. Sade ropisi autotallin kattoon ja sieltä ränniä pitkin maahan salaojaputkeen.
- Toivottavasti tankissa on bensaa, sanoin siskolle kun avasin autotallin oven.
- Mä puolestaan toivon, että isä ei herää, sisko vastasi hiljaisella äänellä. Auton nahkaverhoilu tuoksui voimakkaalle. Työnsin avaimet virtalukkoon ja starttasin. Isän musta Range Roover käynnistyi helposti. Säädin hiukan penkkiä ja peruutin auton tallista. En ollut parhaimmalla tuulella, kun suuntasin kohti läheistä valtatietä. Siskon hampaat loistivat pimeässä, kun se alkoi nokeamaan kasvojaan. Ajoin vaiti ja sytytin röökin. Kun pääsimme valtatielle avasin radion. Sieltä kuului Nirvanan biisi. Sisko hyräili sitä hiljakseen ja vaikutti innostuneelta. Kun se oli saanut naamansa sen näköiseksi kuin näyttelijöillä toimintaleffoissa, sisko otti kartan esille ja alkoi kertaamaan toiminnan kulkua.
- Siirrytään vain pisteestä A pisteeseen B. Sinne pitäisi päästä helposti, sisko sanoi toiveikkaana.
- Niin, jos kaikki menee hyvin, sanoin hiukan tuskastuneena. En tykkää ilmasta, metsässä on vaikea suunnistaa.
- Helppoa se on. Eläimet juoksee vapaana parin tunnin päästä, sisko vakuutteli ja kertoi ne samat jutut jotka olin kuullut sen kertovan jo kymmeniä kertoja viime vuosien aikoina. Tärkeintä siskon mukaan oli kiinnittää huomio siihen, että eläimien oikeuksiakin puolustettiin ja saatiin aikaiseksi keskustelua. Juttu oli symbolista: piti näyttää se, että tarhausta ei hyväksytty. Piti saada yleinen mielipide vastustamaan sitä. Tarhalla voitaisiin kerätä todistusaineistoa eläinten epäinhimillistä kohtelua vastaan.
- Jos odotan autossa, kunnes olet tehnyt duunin, sanoin vakavana.
- Ei käy, sisko vastasi nopeasti. Sitten sisko alkoi jälleen tutkimaan sylissään olevaa karttaa. Nakkasin tumpin ikkunasta ulos. Ilmavirtaus sai hiukseni liehumaan ja ilma tuntui kädessä viileältä. Kosteus alkoi tiivistyä lasin pintaan, joten laitoin lämmityslaitetta suuremmalle. Vastaan tuli auto, mutta liikenne oli muuten rauhallista. Jonkin ajan kuluttua olimme lähellä määränpäätä.
- Mitähän Kähkönen mahtaa puuhailla, ajattelin kun suuntasin auton keulan valtatieltä metsä-autotielle joka vei kohti Kähkösen tarhaa. Puolentunnin ajon jälkeen sammutin valot ja pysäytin auton metsätien päähän. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuvat pimeyteen. Sade ropisi auton kattoon. Sisko alkoi kiskoa yllensä sadetakkia. Valmistauduimme metsätaipaleelle. Olimme päättäneet lähestyä Kähkösen tarhaa syrjäisestä metsiköstä päin, sillä riski, että joku huomaisi täällä automme tai meidät oli olematon. Tienpäästä oli tarhalle matkaa kolme kilometriä. Tiesin intti ajoista sen, että yöllä oli vitun vaikeaa suunnistaa ja eksyä saattoi helposti. Niinpä suhtauduin suunnistamiseen vakavasti, kun otin kompassilla suunnan kohti tarhaa. Matkaan saisi pimeässä kulumaan tunnin tai enemmän.
- Helvetti mikä ilma, sanoin kun vesi alkoi valumaan sadetakin kauluksesta pitkin selkää. Siskoa ei sää harmittanut. Se keksi juttuja, joille se saattoi nauraa kihertää hiljaisesti. Siitä tarpominen pimeässä metsässä oli hauskaa. Sanoin, että se kuvitteli olevansa vapaustaistelija niin kuin Che Quevara...
- Mä en kuvittele niin, sisko sanoi kiihtyneenä.
- Vaikka sä niin luulet. Che Quevara oli kommunisti. Vallankumouksellinen kyllä, mutta oikeesti se tyyppi ei edustanut mitään hyviä arvoja.
- Joo, en mä tarkoittanutkaan, että olisit kommunisti, on vain niin helppo ottaa joku esikuvakseen.
- Vapaustaistelija mä kuitenkin olen ja Kähkösen laittomasti vangitsemat eläinparat pääsee kohta vapauteen, sisko sanoi päättäväisesti. Sitten oli hiljaista kuului vai sateen ropina ja askelten ääni mättäikössä, sitten sisko jatkoi hengästyneenä:
- Kuubassa Che Quevara onnistui Fidel Castron kanssa, mutta muuten tulokset oli kehnoja. Se tyyppi oli vain lääkäri, josta tuli tappaja, sisko valisti minua. Käveltiin melkein tunti. Eteen ei nähnyt kunnolla koska oli pimeää. Viimein saavuttiin suonlaitaan josta löydettiin pieni puro, sen piti virrata Kähkösen tarhan läheltä ja puroa seuraamalla pääsisimme helposti loppumatkan tarhalle. Lähdimme kävelemään puron vartta, tarhan haju tuntui voimakkaana nenässä ja aina silloin tällöin joku kettu tarhalla päästi vaimean huudon, josta saattoi päätellä, että tarha oli jo aivan vieressä. Lopulta pääsimme peltoaukeaman laitaan. Tarha sijaitsi pellolla. Tarhan takana mäenharjanteella oli talo. Olimme kuvitelleet kun lähdimme matkaan, että Kähkönen olisi nukkumassa. Se oli väärin luulo koska talossa paloivat vielä valot, vaikka kello oli jo yli kaksitoista yöllä.
- Äijä taitaa katsella vielä telkkaria, sanoin siskolle. Sytytin savukkeen ja istuin mättäälle hengähtämään. Ei olisi vielä järkevää lähteä menemään kohti tarhaa, jos äijä oli hereillä.
- Vittu tästä tuli vielä pitkä yö, sanoin siskolle tuskastuneena. Sisko hoki vieressä mantraansa eläinten oikeuksista. Käänsin selkäni talolle ja yritin löytää mukavamman asennon tiheän kuusen juurella. Jos sade jatkuisi vielä yhtä voimakkaana, alkaisi vettä tulla läpi oksien. Lopulta kyllästyimme sateeseen ja puun alla kyhjöttämiseen. Lähdimme menemään varovasti kohden tarhaa.
- Tärkeintä on eliminoida hälytysjärjestelmä, kuiskasin siskolle. - Mistä se löytyy.
- Pitää kiertää portille, siellä pitäisi olla johdot. Kun saimme tarhankierrettyä olimme tiellä jota pitkin Kähkönen kulki tarhalle. Löysin nopeasti portinpielessä olevasta rasiasta hälytyslaitteiston johdot ja ohitin tarhalta lähtevän singaalin. Kun olin eliminoinut hälytysjärjestelmän, kiersimme takaisin paikkaan josta tulimme pellolle. Sitten leikkasin metalliverkkoon aukon josta pääsimme tarha-alueelle. Hieman pelotti koska en ollut varma onnistuinko kiertämään hälytyslaitteiston. Lisäksi voimakas sade saattaisi aiheuttaa oikosulun, jolloin hälytys menisi päälle automaattisesti. Mutta onneksi mitään ei tapahtunut. Ketut vain liikehtivät häkeissä levottomana kun kävelimme kohden lähintä tarharakennusta. Seuraava tekstin on osittain kuviteltu, mutta se on kuviteltu vain osittain koska tarharutiinit ja muut eläintenhoitoon liittyvät asiat toistuvat turkistarhoilla samanlaisina joka päivä.



Kähkösen ilta

Eläimet ravasivat edes takaisin häkeissään, kun ukkonen iski läheiseen kuusimetsään. Taivas oli pilven peitossa ja oli jo miltei pimeää. Lokit ja variksetkaan eivät jaksaneet vesisateessa päivystää, mutta Kähkönen kiersi vielä tarkastamassa, että jokaisen tarharakennuksen ovi oli lukossa. Lopuksi Kähkönen kytki liikkeen tunnistimen päälle. Jos tilalle tulisi asiattomia se hälyttäisi hänet muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa talossa, josta oli esteetön näköala tarhalle.
- Toisilla tarhoilla pirun ekoterroristit olivat sotkeneet kettuja ja päästäneet niitä vapauteen, ymmärtämättä sitä, mitä vahinkoa he saivat aikaan tiloilla. Siitä olisi vain eläimille haittaa kun ne eivät tulisi luonnossa toimeen, Kähkönen ajatteli, kirosi ja sulki lopuksi aitauksen oven ja lähti kävelemään kohti taloa. Vesi ropisi lippalakkiin valuen siitä sadetakin peittämille olkapäille. Kumisaappaat niljahtelivat ilkeästi jaloissa, sukat tuntuivat märiltä.
- Toivottavasti eukon pillu olisi yhtä märkä kuin sää, Kähkönen ajatteli kävellessään takaisin talolle. Viisivuotiaan Tiina-tyttären kolmirattainen polkupyörä oli unohtunut polun varteen ja oli valumassa kohti ojaa. Kähkönen kaappasi pyörän kainaloonsa ja päätti viedä sen talliin odottamaan ilmojen paranemista. Vielä pitäisi laittaa valmistumaan huomisen päivän rehu. Osa siitä oli pakasteena tilan kylmähuoneessa. Rehujauho pitäisi sekoittaa ja laittaa kostumaan. Sitten eläinlääkärin suosittelema matokuuri tulisi annostella.
- Eläinlääkärin käynnit tulivat maksamaan omaisuuden, Kähkönen ajatteli. Eläinlääkärillä oli se sama valitus aina häkkikoon suhteen. Uusi lainsäädäntö mukamas vaati enemmän tilaa eläimille. Herrat eivät ymmärtäneet tilan hoidon vaikeutta nykyisillä tuotantohinnoilla. Onneksi lama oli karsinut jo heikoimmat tilat pois ja turkisten hinnat olivat alkaneet pikkuhiljaa jälleen nousta. Kello oli jo yhdeksän kun Kähkönen pääsi vihdoin pirttiin. Siellä tuoksui lämmin ja vaimo oli jo laittanut lapset nukkumaan. Iltapala oli odottamassa ja tuvan uunissa paloi valkea. Kähkösen vaimo oli vanha pyylevä, mutta lämminhenkinen maalaistalon emäntä. Perheellä oli neljä lasta: yksi tyttö ja kolme poikaa. Velkaa oli paljon, mutta laina maksettaisiin pois, kun tarhaus alkaisi tuottamaan kunnolla. Syödessään vaimonsa tekemää leipää Kähkönen katsoi samalla televisiota josta tuli uutiset: Mellakoita Lähi-idässä, tulvia Ranskassa ja Saksassa. Venäjälle valittu uusi presidentti tulisi Suomeen seuraavalla viikolla.
- Mitä sekin ryssä tänne tulee, Kähkönen ajatteli. Kähkönen oli SMP, Suomen maaseudun puolueen mies ja kuului piirijärjestöön. Kähkönen oli ollut suunnittelemassa traktorimarssia Helsinkiin, mutta hanke oli toistaiseksi haudattu. Niin voimakas mielenilmaisu ei sopinut puolueen linjaan, kun oltiin menossa hallitukseen vaalien jälkeen. Siro säätiedotuksen lukija ennusti sateiden jatkuvan vielä pari päivää, mutta sitten ilmat taas lämpenisivät. Säätiedotuksen lukijan lyhyt hame ja korkea povi saivat Kähkösen miettimään miltä tuntuisi panna tyttöä. Tavara saattaisi olla tiukempaa kuin omalla eukolla. Varsinkin viimeisen lapsen syntymän jälkeen tavara oli löystynyt pysyvästi, niin Kähkösestä tuntui. Katsottuaan uutiset loppuun Kähkönen päätti hoitaa firman kirjanpidon kuntoon. Oli paljon laskuja kirjaamatta ja jos homman hoitaisi tänään ei sillä tarvitsisi enää itseään rassata.
- Perkeleen byrokraatit aina keksivät uusia juonia niin kuin nyt tämä alv. joka ulottui jo tarhankin kirjanpitoon, Kähkönen ajatteli. Kaikki kirjaukset eivät toki myynneistä koskaan päätyneet kirjanpitoon asti, sillä pitihän sitä jotenkin elää. Tuttu yrittäjätuttava kirjoitti mielellään myös tekaistuja kuitteja joilla arvonlisäverollisia ostoja sai helposti kasvatettua.
   Kun kello läheni puoltayötä, Kähkönen tuskaili kirjanpidon kanssa. Vaimokin kävi katsomassa ja pyysi nukkumaan. Mutta kun viimeiset laskut oli kirjattu mikä mitenkin Kähkösestä alkoi tuntua, että olisi aika mennä eukon viereen, tuntui vielä kaipaavan. Taitaa olla silläkin jotakin taka-ajatuksia vielä, Kähkönen ajatteli.
    Ennen sänkyyn menoa Kähkönen kävi tarkastamassa, että tarhan hälytysjärjestelmä oli päällä. Se oli pitänyt hankkia vakuutusyhtiön vaatimuksesta. Sen tärkein osa oli liiketunnistin, joka kytki tarhan valot ja talossa olevan hälyttimen päälle. Samalla järjestelmä lähetti tekstiviestin kännykkään. Nukkumaan mennessä Kähkönen sammutti talosta valot.
    Makuuhuoneessa vaimo vielä valvoi. Ohuen kankaan lävitse erottuivat nännit ja väkevälle tuoksahtava pillu, kertoi Kähköselle vaimon kaipaavan muutakin kuin unta. Ajatellessaan säätiedotustyttösen hemaisevia muotoja Kähkönen alkoi hyväillä vaimoaan. Rintoja puristellessa Kähkönen tunsi herkun kovettuvan ja laski kulahtaneet housunsa nilkkoihin. Hetken päästä Kähkönen kierähti vaimonsa päälle. Käärittyään yöpaidan helman ylös aina vatsanseudun rasvamakkaroille asti. Kähkönen koetteli karvapöheikön peittämää Venusta ja tunsi sormenpäissään kostean alatiesynnytysten koetteleman elimen. Saatuaan paisuvaiskudoksen huulille Kähkönen painoi sen sisään ja tunsi velton välilihan hyväilevän suvunjatkamiselintään. Työntäessään loput herkustaan perille, Kähkönen ajatteli säätytön tiukkoja muotoja ja alkoi tehdä herkkutatillaan pumppaavaa liikettä.
   Pumpattuaan puoli tuntia ilman näkyvää tulosta, Kähköstä alkoi puuduttaa.
- Nyt vaihdetaan asentoa, vaimo sanoi kun huomasi miehensä puhdin katoavan. Kähkönen pyöritteli vielä hetkisen melaansa, veti sitten kalun ulos ja auttoi vaimonsa kontilleen.
- Näinkö? Kähkönen kysyi kuiskaten. Pimeässä huoneessa oli hiukan vaikea saada elimet yhteen, mutta lopulta vaimon pullea käsi ohjasi onnentuojan liukkaan ja herkän emättimen kohdalle. Kähkönen tunsi miten vaimo alkoi työnnellä vastaan ja lisäsi vauhtia.
- Ooh, tuntuu niin hyvältä, vaimo toisteli ja Kähkönen nytkytteli menemään, puristeli välillä rintoja ja laskeutui sitten koko painollaan vaimon selkään ja nytkytteli kiihkoissaan. Alkaessaan tuntea orgasmin Kähkönen havaitsi samalla silmäkulmassaan välähdyksen tarhalta tulevasta valosta ja myös pirtissä oleva hälytin pärähti soimaan.

OSA 4


Copyright: Arctic Films (Keijo Palosaari) ja Maksimilian Bosch. Voit lähettää palautetta romaanista: toimitus@arcticfilms.com