Prologi Omaelämänkerrallinen kirjallisuus eroaa yleisestä kaunokirjallisuudesta siinä, että se ei ole fiktiivistä eikä kovinkaan viihteellistä tekstiä. Niinpä en missään nimessä aio jaaritella kertomalla vuosista jolloin olen hoitanut professuuria koska ne ovat olleet tylsiä vuosia. Sen sijaan olen päätynyt keskittymään muistelmissani yksinomaan opiskeluaikojeni poikamiespäiviin. Sillä juuri noina päivinä elin elämääni kaikkein voimakkaimmin.    Kirjoitan muistelmani siitä syystä, että olen vanha ja sairas: hengitykseni kulkee rohisten ja sydämeni reistailee. Pelkään kuolevani pian, mutta en tässä halua pitkästyttää lukijoitani sairaskertomuksellani, vaikka voimani vähenevätkin, ja en ole varma saanko kirjoitusurakkaani koskaan valmiiksi.    Kertomani tapahtumat ovat tosia ja uskon tapahtumien kiinnostavan ainakin kirjallisuudenystäviä ja entisiä oppilaitani yliopistolla. Haluan selvyyden vuoksi todeta, että kirjallisuudenystäviin en kuitenkaan itse lukeudu, en ole koskaan lukeutunut, vaikka kirjallisuudella olen perheeni ja kolme, nyt jo aikuista lastani elättänyt. Se voi kuulostaa oudolta, mutta muistelmani paljastavat syyn siihen.    Ratkaisevan sysäyksen kirjoitustyön aloittamiseksi sain ystävältäni ja kollegaltani Milanon yliopiston professorilta Umberto Ecolta. Omaelämänkerta nousi esille päivällispöytäkeskusteluissa (vieraillessani hänen luonaan slaavilaisenkirjallisuuden-seminaarissa Roomassa). Mukana päivällisillä oli myös silloinen Oxfordin yliopiston virkaatekevä professori. Päivällispöytä keskusteluista kului vielä parivuotta ennen kuin olin varma siitä, että muistelmat todella kannattaa kirjoittaa. Hyvää tukea kirjoitustyön aloittamiselle sain seurakuntamme papilta ja perheystävältämme pastori Wileniukselta, joka totesi minulle sunnuntai-illallisen jälkeen: "muistelmistani olevan iloa monille lapsensa huumeisiin menettäneelle vanhemmalle".    Muistelmani aihepiiriin kuuluvat asiat ovat toisaalta arkoja, mutta teen sen ystäväni Richard "Rocksy" Bergin muistoa kunnioittaen. Toivon, että omatkin lapsenlapseni ottaisivat jotain opiksi hänen kohtalostaan. Tässä kirjassa tulen myös paljastamaan omasta elämästäni asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.    On vaikea päättää sitä, mistä kannattaa kirjoittaa ja kertoa, mutta olen luvannut itselleni, että annan vaistoni johdattaa minua kirjoitustyössäni. Kirjassa esiintyvät henkilöt esiintyvät kaikki omilla nimillään, myös professori I.H. Kanunen joka oli opettajani ja hoiti professuuria ennen kuin jäi eläkkeelle kaksikymmentävuotta sitten. Työhuone jossa teen suurimmanosan kirjoitustyöstä on sama jossa kävimme lävitse antiikinajan kirjallisuutta. En väitä, että olisin kirjallisuudesta yhtään sen enempää kiinnostunut kuin edeltäjäni professori I.H. Kanunen. Sillä kirjallisuus on merkinnyt minulle aina väistämätöntä uppoutumista toisten sepittämiin tarinoihin, ja olen aina pitänyt kirjallisuuden historiasta kertovia kirjoja ikävystyttävien vanhojen miesten hapatuksena. Ja toivonkin, että en itse sorru liiaksi tässä kirjassa käsittelemään kirjallisuuden historiaa, vaan pystyisin paneutumaan siihen elämään mitä minä ja ystäväni opiskeluaikoinamme harrastimme ja teimme, vaikka sillä olikin tuhoisat seuraukset ainakin Rocksyn tapauksessa. Alex Meri Kirjallisuustieteen professori Raamatun on mahdotonta pitää pintaansa ikuisia epäilijöitä vastaan. Tarinan kertomisen voisi aloittaa siitä, kun heräsin kolmekymmentävuotta sitten lehdenjakajan kolisteluun portaassa. Olin hetkeä aiemmin nähnyt unta. Unessa harrastin seksiä tummahiuksisen naisen kanssa. Naisella oli veistokselliset muodot. Uni oli kiihottava ja sain orgasmin. Se kertoo varmasti enemmän siitä miten minulla silloin meni, kuin mikään muu. En siis seurustellut ja en voi sanoa, että olisin edes halunnut seurustella. - Olin sopeutunut poikamieselämääni.    Kun heräsin alushousut spermasta märkinä, alkoi päänsärky tuntua aluksi lievänä, mutta se voimistui nopeasti tuntuakseen hetken päästä toistuvana kipuna sydämenlyöntien tahdissa. Haparoin pimeässä sänkyäni, mutta käteeni osui vain pari päivää sitten aloittamani kirja. En jaksanut ajatellakaan lukemista, niinpä viskasin kirjan lattialle. Pakottauduin ylös rautasängystä ja lähdin pimeässä kohti vessaa. Asuntoni oli pieni. Suuntasin käsikopelolla eteiseen ja sieltä haparoiden pytyn vireen. Räpsäytin valot päälle ja sulloin spermaiset kalsarini rottinkiseen pyykkikoriin. Pesemätön pyykki haisi ja laskin kannen nopeasti kiinni.   Olin kiinnittänyt vessan seinään vanhoja keikka- ja leffajulisteita. Asuntoni oli siis yleensä viihtyisä, mutta kun tarkastelin kasvojani peilistä, en ollut tyytyväinen: Kasvoni olivat pöhöttyneet. Silmäluomien lomasta näkyi punertavat valkuaiset. Parransänki tuntui karhealta. Muistutin Jack Nicholsonia.    Olin sammunut palattuani kotiin baarikierrokselta, joten suussa maistui paska. Päätin pestä hampaat. Puristin tuubista reilusti tahnaa harjan päälle. Aloitin pesemisen ylähampaista. Harjasin ensin etuhampaat josta siirryin asteittain taakse. Kastelin välissä harjan ja tein saman myös alahampaille. Pesin hampaita hetken, kunnes aloin voimaan pahoin ja oksensin pönttöön. Kohtaus meni ohitse parissa minuutissa, mutta sen jälkeen olin aivan kuitti ja otsassani helmeili tuskanhiki. Laskin emaliseen mukiin reilusti viileää vettä ja yritin kurlutella suun puhtaaksi.    Menin sitten keittiöön. Hain kaapista pari särkylääkettä. Nielaisin tabletit ja join päälle maitoa. Hetken päästä olin taas sängyssä, vedin peiton korviini ja yritin nukahtaa. Toivoin, että huomenna oli parempi päivä - mutta nyt tiedän, että join seuraavana päivänä vain lisää, mutta mitä vittua siitä. Opiskelin ja sain elää miten halusin.    Tässä vaiheessa on lienee syytä kertoa enemmän asunnostani jossa silloin elin: Kun katsoin ulos ikkunasta, näin pienen puiston. Puiston takana kadun ja kadun takana kerrostalojen rivistön. Toisinaan näin talon vieressä jonon pelastusarmeijan toimistoon. Siellä jaettiin köyhille leipää ja vaatteita. Raitiovaunujen kolistelu kuului usein asuntooni. Paikka oli lähellä ydinkeskustaa ja useimmat kavereista asuivat lähellä. Toisessa kerroksessa sijaitsevan asunnon huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita, mutta sänkyni oli rautainen. Siinä ei ajankuluminen näkynyt. Seinillä oli repaleisia julisteita joissa oli sellaisia hemmoja kuin Rene Magritte, Tsehov ja Chaplin. Unelmia ei ollut. Olin 25-vuotias. Vietin paljon aikaa baareissa. Olin joskus kävinyt kuntosalilla, mutta viime aikoina olin trimmannut vartaloani, ottamalla lävistyksiä ja tatuointeja. Pidin musiikista ja elokuvista. Hankin myös kirjoja jos rahaa oli, yleensä ei ollut.    Kun heräsin ilta-päivällä kurkotin lattialle ja otin käsiini puhelimen. Akku oli tyhjä joten en voinut soittaa Rocksylle. Hän asui samassa talossa. Rocksy opiskeli elokuvatuottajaksi. Kuulin Rocksyn olevan himassa, koska seinien läpi kantautui musiikin meteli. Haluasisin nukkua vielä, oli lauantai. Metelin herättämänä nousin sängystä. Menin keittiöön ja join vettä. Keittiössä oli pölyistä. Pöydällä oli kasa kananmunankuoria. Mietin mitä tekisin. Puin sitten vaatteet päälleni ja kaivelin farkkujeni taskuja. Etsin rahaa. Löysin muutaman viisikymmentä senttisen. Nojatuolista löysin kahden euron kolikon. Tungin sen farkkujen taskuun ja lähdin kaupungille ostamaan viinaa - niin ryyppäsin noihin aikoihin paljon. Ennen kuin menin Alkoon päätin käydä syömässä sämpylän.    Läheisessä kuppilassa ei ollut asiakkaita, vaikka paikka oli edullinen. Kahvilassa tuoksui kahvi ja halpa pesuaine. Myyjätär oli noin kaksikymmentävuotias tyttö, jolla oli lyhyet hiekanväriset hiukset. Kireä pusero myötäili vartaloa. Tyttö oli lämminhenkinen, mutta ei vaikuttanut kovinkaan lahjakkaalta. Ostin kahvin, oluen ja juustosämpylän. Lehtitelineestä otin mukaani hesarin ja menin pöytään. Pitkin vuotta kiristynyt tilanne kahden sotilasliiton välillä oli noussut lehden pääotsikoihin. Kyse oli enemmänkin ideologisesta riidasta joka juontui uskonnollisiin ristiriitoihin. Se kuka oli tässä asiassa oikeassa ei hirveästi kiinnostanut, mutta asioista puhuttiin aika paljon. Yleisesti ottaen oltiin hyvin huolissaan, mutta me nuoret oltiin kasvettu jonkinlaisessa pelon ilmapiirissä ja se oli luonnollista meille. Luonnotonta olisi ollut toisenlainen tilanne.    Pöydässä sorruin vilkuilemaan myyjätärtä. Mietin mitä minusta ajatellaan. Tyttö ei tietysti tiennyt saamastani yöllisestä siemensyöksystä. No, asia ei liiemmin häirinnyt, mutta ei helvetti. En yleisesti ottaen ollut kovin edustavassa kunnossa, vitutti. Selailin lehteä ja join kahvin pois.    Menin seuraavaksi läheiseen Alkoon ja ostin punkkua. Sitten palasin kotiin. En yleensä ryyppännyt yksin - en vain viitsinyt olla kavereihin yhteydessä. Avasin tunkkaisessa, pölypunkkien miehittämässä asunnossani viinipullon ja aloin näppäillä kitaraa. Kitara oli kuin halukas nainen ja soittaminen sai olon tuntumaan siltä kuin joku rakastaisi. Vaikka ei rakkaus ollut tärkeää, tai oli se silloin jos rakasti oikeita asioita: hyvää viiniä, tarinaa, elokuvia, tai vapautta, ja kavereita jotka eivät koskaan jättäneet.    Punkku väheni huolestuttavan nopeasti ja tuli myös nälkä. Menin sotkuiseen keittiööni. Pesemättömät astiat haisivat. Etsin ruokaa, mutta löysin jääkaapista vain homehtunutta keittoa. Kaapissa oli kuitenkin näkkäriä. Kun levitin leivälle margariinia puhelin soi. Soittaja oli Lekuri. - Alex, vastasin puhelimeen eläämään kyllästyneellä äänelläni. - Hei täällä Lekuri, kuului puhelimesta terävänä. - Morjes. - Miten menee? - Vituttaa, vastasin nopeasti ja siemaisin huikan lasistani. Lekuri oli tyyppi yliopistolta. Lekuri opiskeli lääkiksessä. Lääkiksen bileet oli periaatteessa kaupungin parhaimpia, ainakin lääkepirtua oli runsaasti. - Lähdetkö radalle? Lekuri kysyi. - Väsyttää, olin eilen ulkona, sanoin tylysti. - Baarissa piristyy. - Rahat on loppu En pysty ostamaan viinaa. Mutta tule tänne ja tuo soppaa, sanoin toivorikkaana. - Sopii, Lekuri vastasi lyhyesti. - Miten pitkään sulla menee? - Jotain tunti, ehkä vajaa. - Tuo viinaa, muistutin vielä Lekuria. - Joo, tavallinen resepti, Lekuri vastasi ja sulki puhelimen. Kello oli miltei yksitoista kun Lekuri saapui. Olin siihen mennessä saanut jo punkun juotua, mutta Lekuri toi pirtua. Aloimme puhumaan paskaa ja meni tunti kunnes päästiin lähtemään kaupungille. Lekuri lainasi rahaa.        Lekuri tiesi kaupungissa klubin joka oli vasta avattu. Mä en tiennyt siitä, mutta toisaalta kaupunki oli iso joten annoin sen itselleni anteeksi. Päätettiin lähteä uudelle klubille. Tarkoitus oli mennä ratikalla keskustaan. Castreninkadun pysäkillä oli muitakin nuoria menossa keskustaan. Vaunu oli täynnä ja jouduttiin seisomaan. Sitten muisti alkoi pätkimään. Sunnuntaina heräsin sekavissa tunnelmissa. Ulkona riehui kevät myrsky ja kuulin kuinka sade pieksi ikkunaan. Nousin sängystä ja menin vessaan. Katsoin kuvaani peilistä -näkymä masensi. Olin joutunut yöllä tappeluun ja saanut mustelman. Koska naamani muistutti rikkinäistä nektaria, päätin pysytellä päivän sisällä. Kuljin masentuneena asunnossani. Krapulassa ei mikään tuntunut kivalta. Sytytin savukkeen ja otin lattialta Gabriela Garcia Marquezin kirjan. Marquezin teksti oli helppoa, koska olin lukenut paljon. Toisaalta tuolloin jotkut nykykirjailijat kirjoittivat vaikeasti, siis mun mielestä kuten Salman Rushdie. Olin lukenut vähän aikaa sitten Rushdien rock'n roll henkisen kirjan Maa hänen jalkojensa alla. Toisaalta kysymys saattoi olla kirjan käännösprosessista, siitä, että kääntäjä oli ilmaissut asiat kökösti. Ehkä kirjat pitäisi pyrkiä lukemaan alkuperäiskielellä. Sadan vuoden yksinäisyys ilmestyi vuonna 1967. Kirjaa pidetään edelleen Marquezin pääteoksena. Vuonna 1982 hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. En osannut tuolloin opiskeluaikana sanoa mikä Nobelin palkinnon funktio oli, arvelin sen ehkä tarjoavan kirjailijalle satunnaisen mahdollisuuden julkisuuteen sekä ylimääräiseen tilipussiin tai ehkä maailma tarvitsi Nobelin palkinnot jäsentääkseen tieteen ja kirjallisuuden saavutuksia. (No, vanhempana olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että Nobelin palkinnot ovat pelkkää sattumaa kirjallisuuden pitkässä ja tylsässä historiassa.)    Silloin kauan sitten, samana iltapäivänä, alkoi yläkerrasta kuulua musiikkia. Tunnistin biisin Rolling Stonesin I can't get satisfactioniksi. Pidin biisistä enemmän kun kuuntelin sitä omista stereoistani. Tiesin heti, että metelin aiheutti Rocksy. Viikolla olin nähnyt Rocksyn ja Suen rappukäytävässä. Sue oli Rocksyn uusi kimmafrendi. Rocksy vaihtoi aika usein naista tai naiset Rocksya. Erot Rocksy otti rankasti, mutta putosi kuitenkin jaloilleen tai ainakin melkein. Rocksyn kämpästä kantautuvasta metelistä johtuen en jaksanut lukea vaan aloin katsomaan telkkaria. Surffailin eri kanavilla, mutta päädyin katsomaan MTV:n kanavaa. Aina välissä tuli joku leffatraileri. Yleensä ne olivat Hollywood -tuotantoa. Täällä esitetyt leffat olivat saaneet Euroopan ensi-iltansa yleensä jo useita kuukausia aiemmin. Minun mielestä se oli perseestä koska leffojen ensi-iltojen olisi asiallista olla samaan aikaan eri puolilla maailmaa, ainakin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Telkkarista näkyvä traileri oli Francis Coppolan ohjaama Apocalypse Now. Tiesin Rocksyn pitävän leffasta. Kyseessä oli uudelleen leikattu versio ja siinä oli mainoksen mukaan yli puoli tuntia ennennäkemätöntä filmiä. Filmillä helikoptereiden jylinä sekoittui napalmpilvien leimahduksiin. Ruudussa vilahti myös Eversti Kurtzin barbaarinen hahmo, jota näytteli Marlon Brando. Leffan oopperamainen ilmaisu sopi musiikkivideoiden kyllästämään ohjelmistoon. MTV aikoi näyttää leffanteosta kertovan dokumentin. Painoin ajan mieleen ja lupasin itselleni olla telkkarin ääressä kun dokumentti esitetään.    Kello oli jo iltapäivän puolella enkä ollut syönyt vielä mitään. Menin keittiöön ja yritin etsiä ruokaa. Kaappi oli tyhjä. En viitsinyt lähteä ulos joten ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän yläkerrassa asuvan Rocksyn jääkaappi. (Meillä oli suhde jossa molemmat jeesasi toisiaan - mikä oli minun oli myös Rocksyn).    Rappukäytävässä kaikui musiikki. Jostakin syystä se sai hermoni asettumaan. Tunsin olevani omalla reviirillä. Harpoin nuhjaantuneen portaikon ylös. Siellä haisi köyhyydelle. Maali katossa lohkeili. Joskus se tippui levyinä alas ja pirstoutui pitkin portaikkoa.    Rämpytin ovikelloa. Odotin, että Rocksy tai Sue tulisi avaamaan. Viimein Rocksy avasi oven. Hän näytti pöllähtäneeltä rastahiuksissaan. Pujottaudin ovesta sisään ja törmäsin keskelle yksiön sekamelskaa. Seiniä koristivat leffa-julisteet. Vaatteita lojui lattialla. Huomasin myös siniset b-koon rintsikat. Ne olivat luultavasti Suen, mutta Rocksy oli asunnossa yksin.    Rocksyn ulkomuoto oli ihmetystä herättävä: Rocksylla oli rastahiukset jotka oli värjätty sateenkaaren väreihin, vallitsevana värinä oli keltainen ja vihreä. Tyyppi näytti epäsiistiltä ja muistutti varsinkin talvivaatteissaan variksenpelätintä sillä Rocksy kannatti kierrättämistä ja hankki vaatteensa kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Ulkomuodon täydensi Rocksyn tapa oli ajaa parta vain kerran viikossa. - Mores, sanoin lyhyesti. Ennen kuin Rocksy ehti sanoa mitään punehtuneesta silmästäni menin keittokomeroon ja avasin jääkaapin. Siellä oli niukasti syötävää vain rasia luomukananmunia, avattu jogurttipurkki, kissanmuonaa ja vajaa sixpack. Otin oluen, paiskasin oven kiinni ja menin nuhjaantuneeseen sohvaan istumaan. - Mitä äijä? Rocksy kysyi leppoisasti. - On nälkä. - Sulla on silmä mustana. Miten sä oot saanut sen? Rocksy kysyi ja aistin äänessä lievää paheksuntaa. - No, en ainakaan himassa, sanoin ja toivoin, että voitaisiin puhua jostakin muusta. - Miten se tapahtui? Rocksy jatkoi tenttaamista. - Tyyppi vain kävi käsiksi. Ongelmia kotona tai jotain, sanoin. Yritin hymyillä, viiltävä kipu silmäkulmassa kuitenkin hyydytti hymyn irvistykseksi. Olin saanut turpiin ja en ollut innokas muistelemaan sitä. Kaupungilla vain tapahtui kaikenlaista ilman omaa syytä.    Kun oltiin Rocksyn luona, katsottiin yleensä leffoja sekä juotiin kaljaa. Niin tehtiin nytkin. Tilasimme pari pitsaa. Rocksy laittoi videon pyörimään. Kysyin varovasti Suesta, mutta sain vastaukseksi vain epämääräisen murahduksen joten en udellut enempää. - Tää on mestariteos, Rocksy hehkutti kun filmi alkoi pyörimään. Söimme pitsaa sormin ja joimme olutta. Leffan nimi oli Doom Generation. Se oli amerikkalaista tusinatuotantoa, joka oli päätynyt videolevitykseen. Ei siksi, että olisi sen arvoinen. Ihmiset kuluttavat elokuvia paljon, joten tällaisellekin kamalle riitti katsojia. Mä en leffasta tykännyt, mutta elokuvan tarina oli kehityskelpoinen. Pyörittelin videon kantta käsissäni. Leffa oli ollut Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestareilla mukana. Yleiseen tapaan kanteen oli kerätty kaikki leffaa imartelevat lauseet.  " Doom Generation on rankka tarina nuorten väkivallasta ja estottomasta seksistä. Hyvää katsottavaa."  Leffan pääosaa esitti nuori mimmi. Sillä oli tummat, puolipitkät hiukset. Kasvot oli meikattu rajusti. Seksikkään näköinen siis. Kundifrendinsä kanssa mimmi ajeli pitkin Amerikkaa. Aina välissä piti tietysti naiskennella. Paikalla ei ollut väliä homma hoitui autoissa ja vessoissa. Kadunvarrelta nuoret poimii mukaansa liftarin. Liftari oli sekopää nimeltään Mike. Tyypit ajoi pitkin Amerikkaa ja poltti maria, ja kuunteli musaa.    Kun tuli nälkä he menivät ostamaan ruokaa marketista. Marketin myyjä oli vietnamilainen. Porukka hengaili kaupassa ja kasasi tavaroita ostoskoriin. Kun tuli maksun aika, liftari Mike käytti veistään ja vietnamilaisen pää lensi lattialle. Lattialla suusta alkoi tulla vaahtoa ja huulet liikkuu kuin myyjä olisi hengissä.    Elokuvan loppupuolella Mimmi makaa vuorotellen kummankin kundin kans. Ensin salaa, mutta sitten mimmi nai molempien kanssa avoimesti. Porukka yöpyi: hotelleissa, autossa, ja naiskenteli. Miken munaan oli tatuoitu sana jumala. Totta kai tyyppejä etsittiin, mutta murhat oli kytille mysteerisiä, näytti siltä, että ne ei jää kiinni.    Rocksy kääri sätkän ja tarjosi minullekin en voinut kieltäytyä. Avasimme uudet pullot olutta ja juttelimme leffasta. Rocksylle oli tyypillistä analysoida leffoja. Ehkä analysoin kirjoja, mutta kirjoista tuli kuitenkin puhuttua kavereiden kanssa vähemmän. Rocksy kertoi, että sen piti tehdä essee venäläisestä elokuvasta. Sitä varten Rocksy oli haalinut kotiinsa: Aleksandar Sokurovin, Nikita Mihalkovin ja Gleb Panfilovin elokuvia. - Mä olisin halunnut tehdä esseen Andrei Tarkovskista, mutta kun äijän tuotantoa on vaikea saada videoina, Rocksy sanoi. - Siis joku ohjaaja? En ole kuullutkaan Tarkovskista - Stalker, Peili, Nostalgia... ohjaaja kyllä. Teki muutaman elokuvan, kuoli 54-vuotiaana. Hyvä ohjaaja, mutta kirjoitti myös paljon tekstejä, Rocksy valisti. Vedin pitkät savut röökistä ja tunsin kuinka nikotiini imeytyi verenkiertooni. Kerroin Rocksylle lukeneeni koskettavan Islantilaisen naisen kirjoittaman tarinan. Sen nimi oli Nimeni on iceberg olen jääkunigatar tai jotain vastaavaa. Päähenkilönä oli Reykjaviklainen mimmi joka etsi itseään. Ongelma oli tytön kokema insesti, jonka syyksi kaikki ongelmat tytön elämässä kasattiin. Sitten tarinan edetessä mimmi paljastui prostituoiduksi.  - Kirja voisi toimia elokuvanakin. Kirjan rakenne on klassinen siitä löytyi: alku, keskikohta ja loppuhuipennus. Reykjavik miljöönä voisi olla cool, sanoin Rocksylle. - Oon lukenut myös sen kirjan. Kerroit kirjasta kerran kännissä, mutta et näköjään muista sitä, Rocksy sanoi. Sitten Rocksy alkoi puhumaan elokuvan rakenteesta ynnä muusta tärkeästä, mistä hyvä elokuva koostui. Rocksyn puheessa esiintyivät sellaiset sanat kuin: siirtymä, otos, segmentti, juonellinen rakenne. Kuuntelin Rocksya vaieten, sanoin vain välillä jonkin yhdentekevän kommentin kuten, ehkä, voi olla, kuulostaa siltä, että voisi pitää paikkaansa. Sitten Rocksyn puhelin soi ja Rocksy vastasi siihen nopeasti, mun mielestä jopa turhan innokkaasti. Soittaja oli Rocksyn nykyinen gimma siis tämä Sue. Rocksy ja Sue sopivat treffeistä sekä muusta tärkeästä. Ajattelin lähteä kotiin koska Rocksy muuttui aina jotenkin oudoksi kun se seurusteli. Sillä ei ollut niin sanotusti kaikki kohdallaan. Se saattoi johtua siitä, että Rocksyn penis ei ollut koko aikaa mimmin pillussa tai jostain muusta. Kun en keksinyt muuta kävin hakemassa jääkaapilta vielä oluen. Rocksy selitteli Suelle menojaan. Ymmärsin Rocksyn puheesta, että Suella oli ollut maha kipeä ja se oli ollut illan himassa. Puhelu oli pitkä koska Sue jaaritteli loputtomiin. Rocksyn kommentit olivat lyhyitä ja välinpitämättömiä. Ehkä sen takia, että mä kuuntelin vieressä, piti yrittää esittää kovaa jätkää. Lopulta Rocksy sanoi, että tavataan huomenna, suukko ja sulki puhelimen. Puhuimme vielä hetken paskaa ja kun bisse oli juotu. Lähdin himaan. Olin hieman humalassa ja heittäydyin sänkyyni. Makasin hetken ajattelematta mitään. Kun suljin silmät alkoi huimaamaan. Lopulta kurotin lattialta kaukosäätimen ja laitoin musaa soimaan. Levy oli U2:n Rattle and Hum. Musiikki täytti huoneeni: kitara soi kertoen tarinaa ja Bono alkoi laulaa... When i get to the bottom I go back to the top of the slide Where i stop and i turn And i go for a ride Till i get to the bottom And i see you again Biisejä on seitsemäntoista ja levy oli jaettu vanhan vinyyli perinteen mukaisesti neljään osaan, mutta minulla oli cd ja pystyin kuuntelemaan kaikki neljä osaa nousematta sängystä. Säädin stereoiden volyymia suuremmalle ja nostin jalat sängynpäädyn ylitse. Iskin välillä rytmiä seinään ja heilutin jalkojani. Kitara lauloi korkealla, basso iski tajunnan mahaan, päässä pyöri. Lauloin Bonon mukana: But I still haven't found what i'm lookng for, But I still haven't found what i'm lookng for, I have kissed honey lips Felt the healing ... Linnoittauduin kotiini muutamaksi päiväksi. Silmä parani pikkuhiljaa. Olin tyytyväinen elämääni kun minua ei häiritty. Söin, join ja kävin vessassa. Elämäni pyöri vain välttämättömien toimintojen ympärillä. Olin jopa onnellinen.    Eräänä päivänä, joskus kahdeksan jälkeen tuli yllättäen pikkusiskoni. Hän oli oven takana sadanviidenkymmenenkahden senttimetrin pituisessa tarmossaan, valmiina räjäyttämään kämppäni. Ajoitus terroriteolle oli huono. Sillä olisin halunnut olla yksin. Pyysin hänet kuitenkin sisälle. - Mitä mielessä? kysyin ensimmäisenä. - No, ei mitään erityistä, sisko vastasi ja tunki sisään eteiseen kasautuneiden lehtien ylitse. - Yritin soittaa, mut et sitten viitsinyt vastata. Sisko jatkoi kun oli saanut takin pois päältä. Sitten sisko meni olohuoneeseen - tilaan jossa oli mun sänky ja raivasi tilaa nojatuolista. Hän istui siinä yleensä aina, ellei sitten valloittanut sänkyäni. Keräsin vaitonaisena vaatteet lattialta ja toivoin, että huomenna olisi parempi päivä.   Sisko opiskeli ilmaisutaitoa ja muuta sivistävää, lukion toisella luokalla. Sisko oli siis taiteellinen ja näytti myös siltä. Sisko käytti värikkäitä vaatteita ja hänellä oli tummat kiharat hiukset. Ne näyttivät aina siltä kuin olisivat vastapestyt. Teatteri oli lähellä sydäntä, niin ja eläinten oikeudet: sisko oli eläinaktivisti. Sisko puhui myös mielellään jumalasta ja uskonnosta.   Minun mielestä siskolla oli silloin se vika, että se ei tiennyt mitä halusi elämältään. Meillä kai useimmilla on se vika joskus elämämme aikana. Sitä vain ajautuu tekemään jotain juttuja, kun mikään ei kiinnosta. Systerillä oli broidi, eli minä joka oli varoittava esimerkki päättäväisyydestä, kun ei ollut pakko olla mitään. Niin sitten vain oltiin, luettiin, katsottiin leffoja tai vain hengailtiin, mutta en ole kokenut, että siinä olisi mitään väärää. Eikä siitä kukaan paskapää ollut tullut minulle koskaan mitään sanomaan.    Tarjosin teetä. Sitten sisko huomasi lattialle viskaamani kirjan joka oli pölyttynyt lattialla jo useita päiviä. -Mitä sä luet? - Gabriela Garcia Marquezia, vastasin ja potkaisin kirjan lähemmäksi häntä. Sisko nosti kirjan ja pyyhki kannen puhtaaksi pölystä. - Ai, onks tää hyvä. - Pitkästyttävä, sanoin välinpitämättömänä. Nyt ei jaksaisi lukea toista samanlaista. - Ainahan sä oot tykännyt tällaisista. Mitä sä selittelet, sisko sanoi ja selaili kirjaa. - Niin kai sitten, vastasin ja olin hiljaa. Kysyin sitten onko siskolla röökiä koska tupakkini oli loppu. Sisko alkoi penkomaan viininpunaista kassiaan ja löysi Barclay-askin. Tarjosin tulta ja kun olin saanut savukkeeni sytytettyä, laitoin ikkunan auki. Ulkoa kantautui kaupungin melu sisään. Tupakka maistui kuivalta mentholilta, en yleensä polttanut sitä. - Mitä sä olet puuhaillut? kysyin kiitokseksi röökistä. - Olin eilen teatterissa. Chaplinin tyttären tytär esiintyi yhdessä jonkin koomikon kanssa. - Missä teatterissa? - Savoy-teatterissa, vastasi sanoi. - Ai jaa, oliko se hyvä? - Oli se. - Jaa, sen voisi käydä katsomassa. Olen lukenut sen isoisän omaelämänkerran. €ijä oli hyvä kirjoittamaan. - Millainen kirja se on? sisko kysyi innostuneena. - Osaltaan fiktiota, mutta niinhän kaikki on, enemmän tai vähemmän. Jätetään kertomatta asioita tai jotain. - Mä en tiedä Chaplinista muuta kuin, että se syntyi Englannissa ja jossakin vaiheessa se muutti jenkkeihin ja teki kasan filmejä, ja sitten siitä tuli kuuluisa, sisko sanoi. - Joo, niin kai. Chaplin syntyi Lontoossa, myönsin. Puhuin sitten tovin Chaplinin lapsuudesta. En unohtanut mainita myös sitä, miten Chaplinin äiti joutui mielenterveysongelmien johdosta hoitoon. Kerroin myös, että joskus 1910-luvulla äijä muutti yhdysvaltoihin ja alkoi tekemään siellä yksikelaisia leffoja koska Chaplin oli saanut diilin erään tuotantoyhtiö kanssa. Elokuvat onnistuivat hyvin ja Chaplin teki paremman sopimuksen, isomman firman kanssa. Leffoja tehtiin liukuhihnalta ja yhä useampikelaisia. Chaplin oli tietysti alan pioneeri ja United Artist oli Chaplin perustama firma. Se oli osa Hollywoodin historiaa ja pystyssä yhä edelleen. - Keitä muita firmaa perustamassa oli? sisko kysyi kiinnostuneena. Kaivelin hetken muistiani: - Ainakin Mary Pickford ja Douglas Fairbanks, he olivat sen ajan menestyneitä näyttelijöitä. Mukana oli myös ohjaaja D.W Griffith ja muutama muu. Firma perustettiin 1920-luvulla. Chaplinia alettiin kuitenkin pitää 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla osana "punarintama" järjestöjä. - Mitä ne oli? sisko kysyi jälleen ja uppoutui syvälle nojatuoliin. - Se liittyi yhteiskuntien kehittymiseen ja valintaan kapitalismin ja markkinatalouden väliltä. Silloinen Neuvostoliitto oli omaksunut marxilaiset yhteiskuntaopit, käytännössä tämä tarkoitti jonkin asteista diktaduuria, ajatuksena oli suojella työväestöä ja jakaa vauraus tasan. Yhdysvalloissa tätä pelättiin kovasti. Siellä oli jonkin asteinen kommunistinen puoluekin, mutta toiminta kiellettiin. Pyrkimyksenä oli kitkeä kommunismin siemen pois yhteiskunnasta: alettiin vainoamaan taiteilijoita joiden katsottiin edustavan tai ajavan heidän asiaa jollakin tavoin. Sisko kuunteli hiljaa ja minä jatkoin monologia: - Syntyi myös niin sanottuja mustia listoja. Sellaiselle joutui etupäässä elokuvia, televisio-ohjelmia, käsikirjoittajia, tuottajia, mutta myös joitakin ohjaajia. Mikään kommari Chaplin ei kuitenkaan ollut, sanoin. Yhdysvalloissa on ollut paljon teoksia pannassa, mikä mistäkin syystä, mutta niin oli laita kirjallisuuden suhteen kaikissa maanosissa. - Kai silloin oli jokin uhka. Mutta työväestöhän oli sorrettu aina. Sisko sanoi. Eikö Chaplinin Diktaattori ollut kuitenkin kantaaottava juuri demokratian puolesta? Sisko kysyi. - Diktaattori valmistui vuonna 1940, ja se oli Chaplinin ensimmäinen äänielokuva. Siihen asti Chplinin menestys oli perustunut kulkurinhahmon ympärille rakennettuun myyttiin. Diktaattori oli iso askel Chaplinille. Elokuvan lopussa oli selkeä julistus ihmisoikeuksien puolesta. Natsismi ja fasismi oli päässyt juuri Euroopassa valtaan, sanoin. Suuri joukko taiteilijoita oli paennut amerikkaan. Näiden mukanaan tuoma viesti oli saanut Chaplininkin toimimaan, mutta Chaplin oli ollut aina kantaaottava tai yhteiskuntakriittinen, kuten elokuvat: Kaupungin valot ja Nykyaika osoittavat. Amerikasta Chaplin kuitenkin ajettiin maanpakoon ja hän muutti Sveitsiin, sanoin siskolle joka kuunteli kiinnostuneena. - Poliittinen pakolainen, sisko totesi. Sä olet sitten katsonut varmaan kaikki Chaplinin leffat? - Melkein kaikki, mutta jotain on näkemättä, Chaplinin tuotanto on hyvin laajaa ei niitä vanhimpia elokuvia ole enää edes olemassa. Sisko alkoi haukottelemaan. Mietin olisiko aika ajaa se himaan nukkumaan, mutta kello oli jo paljon eikä minulla ollut suurempaa halua työntää häntä tähän aikaan kadulle. Olin luuhannut useita päiviä yksin kotona joten siskon seura sai minut pirteäksi. Olo oli kuitenkin sellainen, että olisin tarvinut bissen ja halusin mennä baariin. Nousin tuolista ja kävin sulkemassa ikkunalasin. Ulkona oli pimeää, katuvalot oli jo sytytetty. - Menetkö huomenna kouluun? kysyin ohimennen. - Joo menen, sisko vastasi ja sytytti savukkeen. Laitoin itsekin palamaan, poltin päivän kymmenennen röökin. Kun sisko istui siinä vastapäätä poltellen röökiä, mä mietin että mitä se mahtoi kelata. Ajatteliko se taas juttuja jumalasta? Jos se oli jonkin kirjan lukenut hyvin niin se oli raamattu. Kirja, jonka kyllä olin itsekin lukenut. Asioista oltiin puhuttu aina joskus, mutta mun mielipiteet oli sen mielestä vääriä ja niinpä mä onnistuin aina hiukan loukkaamaan siskoa. Totuus oli vaikea asia, ajattelin. Esitin ajan kuluksi siskolle retorisen kysymyksen: - Jos raamatusta voitaisiin todistaa kaikki mikä järkevästi ajatellen olisi mahdollista, niin tekisikö se minusta esimerkiksi paremman ihmisen? Vastasin sitten omaan kysymykseeni. Mä luulen, että mä en olisi yhtään sen parempi tai uskovaisempi silloinkaan. Sisko katsoi mua ja alkoi hymyilemään. - Meinaatko sä, että usko ei tule jonkin tieteellisen päättelyn tuloksena vai mitä? sisko kysyi. - Ei, tai ehkä sen ei pitäisi tulla. Pohjimmillaan Kristinusko on historiallinen ilmiö. Kyse on osaltaan kirjasta, siitä, että sillä yritetään ratkaista asioita ja käyttää sitä ikään kuin välineenä. Sen avulla kristityt yrittävät selvittää mikä on kristillistä ja mikä ei. Sen historiallisuudella yritetään saavuttaa ehkä juuri täydellisyyden tila, ikuinen autuus tai vastaavaa. Mun mielestä parempi asioiden olotila olisi juuri pohtia juttuja kriittisesti, sanoin. - Siis epäillä? sisko kysyi ihmetellen. - Kriittinen pohdinta on parempi kuin täydellinen autuuden tilan saavuttaminen jonkin kuolemattoman totuuden kautta tai vastaavaa, vastasin vakuuttavasti ja pidin pienen tauon. Jatkoin sitten: - Pohjimmiltaan kristinuskossa minua kiinnostaa raamattu kirjana. Vaikka sen henkinen sisältö on kuitenkin ehkä kirjan parasta antia. Siskoni näytti miettelijäältä. Kello oli kuitenkin jo paljon ja sisko alkoi olla väsynyt.. - Kirkko sinänsä on asia erikseen, jatkoi. On olemassa ihmisiä, jotka ovat luopuneet raamatusta kääntyäkseen kirkon puoleen. - Sinua kuunnellessa se voi johtua siitä, että raamatun on mahdotonta pitää pintansa ikuisia epäilijöitä vastaan, sisko vastasi närkästyneenä. Tulkinta oli ehkä tuolloin oikea, mutta mä olin todellakin kiinnostunut siitä puhtaasti kirjallisena tuotteena. Toisin kuin sisko, jolla oli aivan erilaiset tarkoitusperät. Hän etsi sieltä elämälleen suuntaa tai jotain, niin minusta tuntui. Toisaalta kaikki mun mielestä jossakin vaiheessa etsivät juttuja joiden varaan elämän saattoi henkisesti perustaa.