Toimituksen osoite: Vilhonvuorenkatu 7-9 E 120, 00500 Helsinki. Puhelin: 041-444 9649. Sähköposti: toimitus@arcticfilms.com
  Etusivu | Alexin maailma osa 1(12) | Jean-Luc Godard special | Arkisto | Editointipalvelut | Yhteystiedot | Mediakortti





Ohjaaja Sergio Leone
Italo Western (Spagetti Western)
dollaritrilogia ja muita leffoja



Teksti: Keijo Palosaari. Kuvitus: Sökö

Johdanto

Verrattuna amerikkalaisiin elokuvantekijöihin, Italialaiset ovat olleet kasvotusten monien erilaisten ongelmien kanssa kuin kollegat oikeassa lännessä. Sillä länttä ei ole Italiassa, ei ole karjapaimenia, ei rosvojoukkoja taivaanrannassa. Ei ole kullankaivajia, intiaaneja ja pioneereja. Mutta lähtökohtana on luonnollisesti Hollywoodin klassiset lännen elokuvat sankareineen, tähtineen. Hollywoodin westernit olivat syntyneet myytistä ja Italialaiset westernit syntyivät myytin myytistä… joka tapauksessa Italo Western elokuvien tekijät ovat osoittaneet suurta rakkautta länttä ja klassisia western elokuvia kohtaan.



Lännenmytologia

Historiaa on usein kutsuttu ihmiskunnan muistiksi. Viimeksi kuluneen vuosisadan ajan ihmiskunnalla on ollut myös elokuvallinen muisti, elokuvan avulla taltioitua informaatiota ihmisestä ja yhteiskunnasta, yhteiskunnan lainkäytöstä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Fiktiivisyyttä ja todellisuutta sekoittamalla on luotu nautittavia katsomuskokemuksia, mutta elokuva ei ole vain kohde vaan myös lähde, jonka kautta elokuvateatterin ulkopuolinen todellisuus avautuu varmasti toisin kuin arkistojen asiakirjoista.
   Lännenfilmi on ainoa laji, jonka synty osuu melkein samoihin aikoihin kuin koko elokuvan ja joka vuosisataisen suosion jälkeen elää edelleen kehittyneenä lajina, monia muutoksia kokeneena. Panoksensa western elokuville antoi myös italian elokuvateollisuus joka 1960 ja 1970 -luvulla tehtaili satoja western elokuvia. Lännenelokuvan kaupallinen suosio on vaihdellut suuresti ja sen taloudellinen merkitys Hollywood - ja Italian elokuvateollisuuden tuotannossa on nykyään varmasti vähäisempi kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta lännenelokuvien historiallista merkitystä Hollywoodin ja italian elokuvateollisuuden tuotannossa ei ole syytä vähätellä.
    Lännenelokuva ei säästynyt elokuvamaun, jopa yleisen maun kehityksen vaikutukselta. Se on saanut ja on edelleen saava vieraita vaikutteita mikä on ehkä tärvellyt lajin alkuperäisen tuoreuden ja selkeyden. Mutta ehkä juuri se että turhasta romantisoinnista on päästy on avannut katsojien silmät toteamaan että ehkä sittenkin parhaat western elokuvat on tehty täällä Euroopassa.


Lännenelokuva - Klassisen westernin synty
ja muutoksen tuulet


Westerniä pidetään amerikkalaisen elokuvan ytimenä. Henri Langloisen mukaan westernin ansiosta keksittiin jopa uusi montaasi käsitys, westernien toiminta, jonka ansiosta amerikkalainen elokuva vähitellen mullisti näyttelijätyön tekemällä siitä luonnollisen näköistä. Nykypäivään saakka amerikkalaisen elokuvan viehätys on ollut tässä alituisessa liikkeessä, westernien puhtaudessa. (Lähde: Henri Langlois, Kolmesataa vuotta elokuvaa.)
   Andre Bazinin mielestä lännenelokuvissa tiivistyi koko elokuvan olemus. Edwin S. Porterin Suuri junaryöstö (1903) takaa-ajoineen ja ammuskeluineen merkitsi westernin syntyä valkokankaalla. Tavanomaisen käsityksen mukaan se olisi myös merkinnyt amerikkalaisen kaupallisen elokuvan syntyä. Westernin historiasta voidaan lukea myös koko USA:n elokuvateollisuuden vaiheet. Suuressa junaryöstössä kaikki on sanottu muutamassa minuutissa. Elokuva sisälsi jo molemmat amerikkalaisen elokuvan suuret teemat: gangsterit ja villin lännen.
    Lännenmytologia oli ollut olemassa jo ennen elokuvaakin. Se kukoisti kansanperinteessä, balladeissa ja valkoisten kertomissa intiaanitarinoissa. Kirjallisuuden puolella lännen myyttien suosiota kasvattivat etenkin James Fenimore Cooperin Nahkasukka -kertomukset 1800-luvun alkupuoliskolla. Monen tutkijan mielestä lännentarinan perusmallin nykyaikaisessa mielessä loi kuitenkin Owen Wisterin romaani The Virgian (1902). Merkittävä kirjailija on ollut myös Zane Grey joka itse kertoo saaneen innoitusta jossakin määrin Cooperilta. (Lähde William K. Everson, The Hollywood western). Seuraavana vuonna The Virgia romaanin julkistamisen jälkeen syntyi myös lännenelokuva, suuren junaryöstön myötä. Aluksi westernit olivat tietysti mykkäwesterneitä ja ne poikkesivat äänikauden seuraajistaan. Vaikka edelliset olivat tehty modernin teollisen yhteiskunnan alkuvuosina, elettiin toisaalta aikaa, jolloin ns. lännen valloitus oli vasta päättymässä. Alkuaikojen westerneissä oli historiallinen funktio, perustuihan Suuri junaryöstökin tosi tapahtumiin, jotka itse asiassa olivat tapahtuneet vain muutama vuosi ennen elokuvan valmistumista. Westernien pioneeri ohjaajina pidetään mm. D.W Griffithiä ja Thomas H. Inceä.
  Griffithin maailmalla kuuluisa tuotanto on vuosilta 1909-1913 on pitkää, kärsivällistä työtä, ajoittain näkymätöntä puurtamista sadoissa elokuvissa, jotka syntyivät milloin New Yorkissa, milloin Kalifornian auringossa. Hän oppi vähitellen ammattinsa, joskus toistamalla yhä uudelleen samoja kuvioita, minkä ansiosta hän perehtyi yhä paremmin elokuvaan sellaisena kuin se oli tiedostaakseen yhä paremmin sen mitä se voisi olla. (Lähde William K. Everson, The Hollywood western.) Western elokuvia tekivät myös sellaiset ohjaajat kuin Cecil B. DeMille A Romance of the Redwoods (Artcraft, 1917), The Squaw Man (Famous Players, 1913). Yksi merkittävä ohjaaja joka nousee kuitenkin ylitse muiden on John Ford. Hän aloitteli uraansa 1910-luvulla tekemällä sellaisia western elokuvia kuin Straight Shooting (1917) ja Hell Bent (1918). Fordin ensimmäinen menestys western oli mykkäelokuva Rautahevonen (Iron horse, 1924) (Lähde William K. Everson, The Hollywood western.)    
    1930-luvulla western eli pienen budjetin B-elokuvissa. Joitakin suuren yleisön länkkäreitäkin tehtiin, joista mainittakoon Vicktor Flemingin Virginialainen (1929) ja Wesley Rugglesin Cimarron (1939). Todella halpa ns. riippumaton western kuvattiin yleensä noin viidessä päivässä. Stagecoach oli elokuva, jossa Ford ensimmäisen kerran käytti Monument Valleyn maisemia. Stagecoach oli myös Fordin ensimmäinen "ääni" western. Vuonna 1946 Ford teki toisen ääni westernin My Darling Clementine jota pidetään parhaana Wyatt Earp elokuvana.

     Vuosia 1939-1940 pidetään klassisen westernin syntyvuosina ja lajin äänikauden kaupallisena läpimurtona. Tuona ajanjaksona Ford teki Stagecoach elokuvan (Hyökkäys erämaassa) 1939. Jota pidetään ajanjakson yhtenä klassisimmista westerneistä. Muita tekijöitä ja elokuvia olivat: Cecil B. DeMillen Urhojen tie (1939), Michael Curtizin Dodge City (1939) ja Virginia City (1940) sekä Fritz Langin Frank Jamesin paluu (1940) ja William Wylerin Lännenmies (1940). Westernit tulivat siis toisen maailmansodan kynnyksellä kaupalliseen suosioon ja elokuvien valtavirtaan. Fordin klassisiawestern genre elokuvia olivat Forth Apache (1948), Three Godfathers (1948), Rio Grande (1959), The Searchers (1956), The Horse Soldiers (1959), Sergent Rutledge (1960), Two Rode Together (1961), The Man Who Shot Liberty Valance (1962), How the West Was Won (1962) ja Cheyenne Autumn (1964).
   Aikojen myötä western muuttui ja yhtenä muutoksen merkkinä pidetään yleisesti  vuonna 1950 valmistunutta elokuvaa Ase kädessä, jossa ulkoinen maisema on tyystin kadonnut. Eninosa toimintaa tapahtuu elokuvassa sisällä - saluunassa missä väsynyt "paha mies" (Gregory Peck) pohtii elämänsä joutavuutta; lopussa hänet tappaa täysin tarkoituksettomalla tavalla huonon kotikasvatuksen saanut nuorukainen, joka puolestaan lähtee vaeltelemaan samaa turhuuden polkua.



 Italo western: Sergio Leonen

Sergio Leone syntyi tammikuun 3. päivä 1929, Roomassa. Sergio Leone on kerran sanonut, ”Minä synnyin melkein elokuvaan. Molemmat vanhemmistani tekivät alalla töitä. Elämäni, kirjallisuus. Kaikki elämässäni pyöri elokuvan ympärillä. Niinpä minulle elokuva oli elämän päätarkoitus”. Leonea on pidetty ensimmäisenä elokuvantekijänä joka teki todella populaareja filmejä. Filosofi Jean Baudrillardin sanoin, ”Sergio Leone oli ensimmäinen postmoderni ohjaaja”. (Lähde: Christopher Frayling, Sergio Leone Something To Do Whith Death).
    Italo westernejä tehtiin pääsääntöisesti vuosien 1963-1973 välillä, noin 400 elokuvaa. Kun Sergio Leone aloitti tekemään elokuvaa, Kourallinen dollareita vuonna 1964. Tuli siitä hänen ensimmäinen elokuva ns. dollaritrilogia sarjassa. Italiassa oli tehty kuitenkin tuohon mennessä jo noin 25 western elokuvaa ja westernaiheisia teatteri ja ooppera esityksiä oli myös ollut tuotannossa, kuten The girld of the gold west.
    Myös muualla euroopassa tuotettiin western elokuvia kuten espanjassa josta tekijänä mainittakoon Joaquim Romero Marchent. Osittain Sergio Leonekin elokuvat olivat Espanja/Italia yhteistuotantoja. Itse suuressa lännessä, western elokuvien tuotanto oli vastaavasti laskenut. Vuonna 1963 tehtiin vain 11 Hollywood westerniä. Western elokuvilla oli kuitenkin kysyntää. Muutamalla pienen budjetin elokuvalla kerättiin Euroopan markkinoilta huomattavia summia rahaa ja tämä innosti tekemään uusia western elokuvia. Sergio Leonen kaltaiselle tekijälle oli siis tilaus. Lännen elokuvat alkoivat hallita italialaisen elokuvan vientiä.  (vuodesta 1956 vuoteen 1971).
   Taloudellisilla syillä on katsottu siis olevan suuri vaikutus lajityypin synnyssä. Western elokuvien kysyntä oli suurempaa kuin mitä Hollywoodissa tuotettiin ja italialaisten elokuvien menestys oli taattu. Italiassa oli laaja tuotantokoneisto joka oli helppo valjastaa myös tekemään western elokuvia. Lisäksi työvoima oli halpaa ja alalla vallitsi tyypillisesti suuri työttömyys.

   Vaikka Sergio Leone teki vain viisi westerniä, hänen elokuvillaan katsotaan olevan huomattavasti suurempi merkitys vaikuttajana muiden tuotantoon.


Kourallinen dollareita, Fistful of Dollars,
1964(Italia/Espanja/Saksa)


Ohjaus: Sergio Leone Näyttelijät: Clint eastwood ((Dubbed by Enrico Maria salerno) the stranger), Marianne Koch (Marisol), Johnny Welsh (=Gian Maria Volonte)(dubbeled by Nando Gazzolo)(Ramon Rojo), Wofgang Lukschy (Jhon Baxter, the sheriffi), Sieghard Rupp (Esteban Rojo), Joel Edger (= Josef Egger), Piriper, the undertaker), Antonio Prieto(Miguel Rojo, called ’Benito’ in Italian print), Jose ’Pepe’ Calvo (Silvanto, the cantina ownwer) jne. Story: Sergio Leone, (Kurosawa) Musiikki: Dan Savio/Leo Nichols (=Ennio Morricone) Leikkaus: Bob Quitle (=Roberto Cinquini)

Kourallinen dollareita tehtiin nimensä mukaisesti pienellä budjetilla. Elokuvan tuotantokustannukset olivat 200 000 dollaria. Elokuvan pääosiin rekrytoitiin muutama Amerikkalainen näyttelijä, loput roolit hoitivat italialaiset. Pian kuitenkin huomattiin että Italialaistenkin oli järkevää oli esiintyä amerikkalaisella salanimellä. Kourallinen dollareita elokuvan päärooliin kaavailtiin alun pitäen James Colburnia, mutta hänen palkkaamisensa olisi tullut liian kalliiksi (25 000 dollaria). Niinpä hänen tilalle palkattiinkin tuolloin tuntematon Clint Eastwood, jolle roolista jouduttiin saapasjalka maassa pulittamaan 15 000 dollaria. Merkittävimpänä Sergio Leonen antina ItaloWestern elokuville voidaan pitää siis ns. dollari trilogiaa, jonka elokuva Kourallinen dollareita aloitti. Muut sarjan elokuvat olivat: Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja hyvät, pahat ja rumat (1966).
   Sergio Leone poikkesi tietoisesti tutuksi tulleesta ns. klassisesta lännenelokuvan kaavasta. Ja Kouralliseen dollareita elokuvalla Leone ryhtyi muokkaamaan perinteisen lajityypin konventiota. Elokuvan juoni on osittain lainattu Kurosawan Yojimbosta (1961) ja Carlo Gondonin näytelmästä kahden palvelija. Vankilan johtaja vapauttaa muukalaisen, miehen jolla ei ole nimeä (Clint Eastwood) jotta tämä puhdistaisi Meksikon rajan takaisen kaupungin ei toivottavasta aineksesta, kahdesta rikollisjoukkiosta. Sadistinen Ramon (Gian Maria Volonte) ja hänen kaksi veljeään sekä Baxerit jotka harjoittavat salakuljetusta ym. pitävät valtaa ja terrorisoivat yhteisöä. Muukalainen saa joukkiot käymään toistensa kimppuun jonka jälkeen itse viimeistelee työn. Muukalaisen, sankarin toimintaa ohjaa vain yksi motivaatio raha. Sergio Leonen onni on ollut löytää niin taitava ja omaperäinen musiikintekijä kun Ennio Morricone joka onnistui loihtimaan elokuvaan epätavallisen ääniraidan joka koostuu: laukauksista kimpoavista luodeista, huudoista, trumpetti sooloista, perinteisistä sisilialaisista kansansoittimista kuten suuharppu sekä vihellyksistä josta tuli jopa keskeinen osa Leonen elokuvien kerrontaa??



Vain muutaman dollarin tähden, For a Few Dollars More
1965 (Italia/Espanja/Saksa)


Ohjaus: Sergio Leone Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleet, Gian Maria Volonte, Mara Krup, Luigi Pistilli, Klaus Kinski, Josef Egge, Panos Papadopgecos, Benita Steffanelli, R. Ganrrdiel, Louis Radrguel. Scenario: Sergio Leone ja Fulvio Morsella. Screenplay: Luckon Vincenzoni ja Sergio Leone Dialogi: Lucino Vincenzoni Editors: EugenioAlabiso Music: Ennio Morricone.

Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa. Vain muutaman dollarin tähden.. Tarina kertoo palkkionmetsästäjistä ja metsästettävistä. Elokuvassa on monta roistoa mutta vähän sankareita. Oikeastaan vain yksi, kukas muu kuin menestyksensä kynnyksellä oleva Clint Eastwood. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin ja palkkionmetsästäjät laskevat rahojaan vähäeleisesti. Espanjan karut maisemat luovat milijöön uskottavalle kerronnalle.
    Kun kahden palkkion metsästäjän tiet alkavat kohdat toisensa, sen suuren rahan toivossa. Syntyy mielenkiintoinen jännite eversti Mortimerin (Lee Van cheef) joka on entinen sotilas ja nykyinen palkkionmetsästäjä ja joka etsii sisarensa raiskaaja. Hänen muistonsa herättää soiva taskukello. Isona roistopäällikkönä esiintyy Indio (Gian Maria Volonte). Mortimer ja Muukalainen (Clint Eastwood) siis tavoittelevat samaa saalista, mutta päättävät asteittain tehdä yhteistyötä. Suhteellisen yksioikoisesti rakennetun kohtauksen kautta nämä kaksi palkkionmetsästäjää tyytyvät räiskimään toistensa hatut reijille. Rahasta on kysymys ja kakki tavoittelevat isoa palkkapussia. Myös Indio rosvojoukkoineen joka päättää ryöstää seudun tarkimmin vartioidun pankin El Pasossa. Ryöstö onnistuu ja seuraa hunajainen jakso, varakkaiden roistojen piileskelystä tilanteen rahoittamiseksi eräässä Meksikolaissyrjäkylässä. Tapahtumat huipentuvat erään tabernan alueelle jossa rosvojoukko tuhoaa itsensä ja vauras tulevaisuus valuu käsistä kuin hiekka erämaahan. Mortimer ja muukalainen paukuttelevat yksi toisensa jälkeen rosvot hengiltä ja tilipussi kasvaa. Mortimer saa kostonsa sisarensa raiskaajasta, muukalainen puolestaan saa kasaan kaipaamansa rahat jolla voi siirtyä yhteiskunnan normaalijäseneksi viljelemään omaa maatilaa.
   Ennio Morriconen musiikki luo elokuvalle sen koruttoman äänimaailman. Joka soveltuu hyvin minimalistisuudessa karujen miesten karuun ympäristöön noustakseen internaaliseen äänisinfoniaan tehostamaan visuaalisen kerronnan luomaa tarinaa. Kun Indio antaa mahdollisuuden ilmiantajalleen olla nopeampi kuin hän itse, tunnelman luojana on ennen kaikkea musiikki joka luo tunnelman muuten hyvin staattiseen kohtaukseen. Juuri hetkeä aiemmin on tapettu 18 kuukauden ikäinen poika. Ja juuri niin pitkää Indio ehti olla vankilassa ennen vapautumistaan. Ilmiantajan vaimo, ihastuttavan kaunis, nyt jo kuollut yhdessä pienokaisen kanssa. Reilu tarjous kaksintaistelusta roistopäälliköltä ja raiskaajalta. Kohtauksen leikkaus ja kuvarajaus rytmittyy Morriconen minimalistisen ja toisaalta niin sinfoniaanisen musiikin ympärille.
    Elokuvan juoni rakentuu tyypillisesti siirtymä teeman varaan, jolle on siis tyypillistä se että miesjoukkio tässä tapauksessa palkkion metsästäjiä motivoi puhtaasti taloudelliset seikat. Toisaalta tarinasta löytyy myös kostojuonen ympärille rakentuvaa kerrontaa Mortimerin yrittäessä löytää sisarensa raiskaajaa.
    Will Wrightin vuonna 1977 julkaistussa Sixguns and Society. Structural Study of the Western kirjassa Wright löytää kaikkiaan neljä erilaista lännenelokuvatyyppiä: 1) klassinen juoni (classical plot), jota edustavat mm. King Vidorin Kaksintaistelu auringossa (Duel in the Sun, 1946) ja George Stevensin Eteläisten laaksojen mies (Shane, 1953), 2) kostojuoni (venrgeance plot), johon kuuluvat puolestaan John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Marlon Brandon Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961), 3) siirtymäteema (transition theme) eli mm. Fred Zinnemannin Sheriffin (High Noon, 1952) ja Nicholas Rayn Johnny Guitar (1954) sekä 4) ammatillinen juoni (professional plot), jota edustaisivat mm. Howard Hawksin Rio Bravo (1959), Richard Brooksin Saalistajat (The Proffessionals, 1966) ja Sam Peckinpahin Hurja Joukko (The Wild Bunch, 1968). Kyse on siis kerronnallisista rakenteista jotka Wright purkaa 'myteemeiksi'. Hän esittää kaikkiaan neljä westernin juonikaaviot: Klassisessa lännenelokuvassa sankari on aluksi yhteisön ulkopuolella ja integroituu elokuvan kuluessa yhteisöön. Kostojuonessa sankari sen sijaan on filmin alussa yhteisön sisäpuolella mutta asettuu sen ulkopuolelle voidakseen hoitaa tehtävän, johon kunnia tai muu velvoite häntä ajaa. Lopussa sankari kuitenkin palaa jälleen yhteisön piiriin ja uskoo samoihin arvoihin kuin yhteisöön integroitu klassinen sankari. Siirtymäteeman elokuville taas on luonteenomaista se, että sankari on klassiseen tapaan alun alkaen yhteisön jäsen mutta pettyy elokuvan kuluessa sen arvomaailmaan. Ammatillisessa juonikaavion keskiössä on yksilön sijasta miesryhmä, joka koko elokuvan ajan on yhteisön ulkopuolella ja joka ei ota tehtäviä korkeiden arvojen vuoksi vaan yksinkertaisesti saadakseen rahaa ja kokeakseen taistelun metafyysisen nautinnon. (Lähde Elokuva ja historia s.163).



Hyvät, pahat ja rumat. The Good, the bad the Ugly, 1966. (Italia/USA)

Ohjaus:Sergio Leone Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Eli Wallache, Mario Brega Tarina: Lucano Vincenzon, Sergio Leone Musiikki: Ennio Morricone Muissa rooleissa:Aldo Giuferre, Luigi Pistilli, Rada Rassimov, Enzo Petito, Claudio Scarchilli, Jhon Bartho, Livio Lorenzon, Antono Casalen,

Hyvät, pahat ja rumat elokuvassa on kolme päähenkilöä: palkkionmetsästäjä Blondy (Eastwood), meksikolainen roisto Tuco (Eli Wallach), ja palkkamurhaaja Angel Eyes (Van Cleef). Leone esittelee heidät kolmessa erillisessä jaksossa ja antaa heille nimet ruma Tuco, paha Tähtisilmä ja hyvä Blondy. Elokuvan juonen ytimenä on armeijalta ryöstetty kultaraha saaliin (200 000 dollarin) etsintä. Elokuvan perusjännitteen luo Blondyn ja Tucon harjoittama hiukan omalaatuinen bisnes jolla he rahastavat lainvalvojia maksamaan Tucosta luvatut palkkiot. Sama kaava toistuu ja Tuco pelastuu viimehetkellä kaulakiikusta Blondyn ampuessa köyden poikki. Hyvät, pahat ja rumat on elokuva kolmesta asesankarista. Sisällissodan repimässä maassa. Hyvän ja pahan roolit vaihtuvat nopeasti. Ja välissä paha on se hyvä ja toisin päin. Riippuen siitä kuka joukkoja johtaa. Blondy ja Tuco jäävät vangiksi ja Tuco joutuu leirin sadistisen vartijan tähtisilmän kidutettaviksi. Toisaalta Blondyn ja Tucon sankarillinen sillan tuhoaminen pelastaa satojen sotilaiden hengen, mutta sekin olisi sota oikeuden istunnossa ollut kuoleman tuomion ansaitseva rikos.
    Elokuvan suurehko budjetti näkyy suurissa joukkokohtauksissa ja elokuvasta välittyy hiukan suureellinen tuntu, toisin kuin dollaritrilogian ensimmäisestä elokuvasta. Jälleen kerran yksi vaikuttavimmista tunnelman luojasta on Ennio Morriconen säveltämä musiikki joka liikkuu yksinkertaisen puhallinmusiikin ja sinfoniaorkesterin pauhun välillä luoden vaikuttavan äänmaailman. Osakohtauksien jännitteistä on yksinomaan on Morriconen musiikin varassa.
    Hyvät, pahat ja rumat elokuvan tarina rakentuu yksinomaan rahantavoittelun ympärille. Tosin elokuvassa on osaltaan myös historiallinen lataus tapahtuuhan elokuva sisällissodan repimässä maassa. Hyvät, pahat ja rumat elokuvan rakenne takaa yllätyksellisyyden säilyvän loppuun asti. Loppukohtauksen sijoittuminen hautausmaalle jossa lepää tuhansia sotilaita, luo milijön varsin vaikuttavan ympäristön kadonneiden palkkarahojen lepopaikaksi. Kun ainoastaan Blondy tietää oikean haudan sijainnin jää loppuratkaisu western elokuvien mielenkiintoisimmaksi. Kun Blondy on kirjoittavinaan nimen kiveen joka paljastaa haudan sijainnin, ovat Tuco ja Angel Eys valmiita ampumaan toisensa heti kun se on mahdollista. Miesten kolmioasetelma hautausmaan ympyrän muotoisella aukiolla, voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Nopein vetäjistä jää henkiin. Kohtalon arpa on Tähtisilmälle kova ja paha saa palkkansa. Avonainen hauta ottaa tähtisilmän huostaansa Blondyn tehdessä hänestä selvää. Tucon aseesta on Blondy poistanut panokset joten Tuco joutuu tarttumaan lapion varteen ja tekemään sen työn joka aseettomalle on lännessä varattu. Tucon ahkeroidessa paahtavan auringon alla. Palkkarahat näkevät vihdoin päivän valon, mutta jotta loppu ei olisi liian yksinkertainen. On Sergio Leonella vielä jotain hihanvarressa. Ympyrä sulkeutuu ja Blondy pakottaa Tucon vielä kerran hirttosilmukka kaulassa tienaamaan palkkansa. Dollaritrilogian kaikki kolme elokuvaa pitävät sisällään moni yllätyksellisyyden jota Sergio Leone sanookin tavoitelleensa Christopher Frayling mukaan Something To Do Whit Death kirjassa




Huuliharppu kostaja, Once Upon a Time the West,
1968 (Italia/USA).


Ohjaus: Sergio Leone Pääosissa: Claudia Cardinale (Jill McBain), Henry Fonda (Frank), Jason Robards (Cheyenne), Charle Bronson (Harmonica), Gabriele Ferzetti (Mr Morton), Paolo Stoppa ( Sam), Marco Zuanelli ( Wobbles) lisäksi lukuisa joukko italialaisia pienemmissä rooleissa. Script: Sergio Leone ja Sergio Donati Story: Dario Argento, Bernaldo Bertolucci, Sergio Leone Leikkaus: Nino Bargali Musiikki: Ennio Morriconen Tuottaja: Bino Cicogna

Huuliharppukostaja on tarinan lännen sivilisaation ja infrastruktuurin kehittymisestä. Se on kertomus rautatien rakentamisesta, liikemiesvaistosta ja laista piittaamattomasta oman edun tavoittelusta, siis puhtaasta rahan ahneudesta joka ei kunnioita yhteisöjen moraali arvoja, vaan on päämäärät saavuttaakseen valmis tuhoamaan jopa naiset ja lapset. Elokuvan roisto Henry Fondan esittämä Frank on tyypillisen ikonografian mukaan pukeutunut mustiin. Frank on kuolemansairaan Mortonin palkallinen joka alkaa tavoitella Mortonin heikentyessä tämän asemaa. Frankin tiellä on kuitenkin klassista kostajaa esittävä Charles Bronson, joka soittaa huuliharppua tilanteissa milloin pitäisi puhua ja silloin kun pitäisi soittaa hän puhuu. Tappaessaan sinällään elokuvan loistavimpiin kohtauksiin lukeutuvassa usean minuutin mittaisessa alkujaksossa, häntä asemalle vastaan tulleet ammattitappajat lupaa elokuva paljon. Jatkoa toki seuraa heti McBainin tilalla, mutta muuten Harmonican rooli jää hiukan mysteeriseksi. Mutta se on ehkä ollut Leonen tarkoituskin. Elokuva kulkee eteenpäin laajalla rintamalla. Morton lähettää Frankin (Henry Fonda) poistamaan tieltään tilallisen Frank Mcbainin. Hänen tila on tärkeä koska höyryveturit tarvitsevat vettä ja seudun ainoa lähde sijaitsee tilalla. Frank Mcbainilla on suunnitelama perustaa rautatieasema, mutta se ei sovi Mortonille ja hänen tappajalleen Frankille, sillä Frank tappaa Mcbaini perheen lapsineen.
   Elokuvan nainen on Jill Mcbain jota esittää Claudia Cardinale. Hän on Frank Mcbainin vasta vihitty vaimo joka tulee New Orleansista paikalle todetakseen tulevansa miehensä hautajaisiin. Oikeasti kuten käy ilmi hän on hehkeä bordellin nainen joka pitää vain miehistä normaalia enemmän. Hän on kuitenkin uusi este Mortonin tiellä. Elokuvan juonen kannalta takaumalla on rooli miellettäessä Charles Bronsonin esittämän Harmonican luonne. Frank on nimittäin tappanut hänen veljensä sadistisesti: veljen ollessa hirttoköysi kaulassa ja vielä Harmonican hartioiden päällä Frank työntää huuliharppunsa harmonican suuhun ja käskee viihdyttämään veljeään ennen tämän kuolemaa. Lopulta Harmonica väsyy ja veli kuolee. Mutta elokuvan lopussa Frank saa maistaa omaa lääkettään, Harmonican työntäessä kaksintaistelussa osuman saaneen Frankin suuhun tämän oman huuliharpun, ympyrä on jälleen sulkeutunut. Myös yhteiskunnan kehitystä tapahtuu ja näemme miten veturi tulla ’puksuttaaa’ McBainin asemalle. Mutta elokuva ei ylistä sivilisaatiota ja ns. kehitystä. Paikan ainut nainen on rouva McBain joka jakaa Cheyennen kehoituksesta miehille lasillisen viiniä. Cheynnen esittämä rosvon ja lain suojattoman rooli, kostaja Harmonican rinnalla sekoittaa hyvän ja pahan vastakkain asettelua. Elokuvaa voisi pitää jopa jotenkin poliittisena. On selvää, että Leonen sympatiat ovat olleet Cheyenne puolella. Pelastihan Cheyenne Harmonican kiipelistä johon hän harkitsemattomuuttaan joutui. Cheyenne ei siis ole elokuvan konna vaan sitä edustaa suurpääoma, Morton palkallisineen. Mutta se kuka maksaa eniten saa miehet puolelleen sen saa myös Frank kokea omien miestensä yrittäessä tappaa hänet. Huuliharppukostaja on tietyllä tavallaan hyvin klassinen Hollywood lännenelokuva, ja se tehtiinkin Paramount yhtiölle, mutta Huuliharppukostaja ei kuitenkaan yllä dollaritrilogia elokuvien tasolle vaikka käytettävissä on ollut huomattavasti enemmän rahaa.
   Leonen dollaritrilogian menestys johti siihen luonnolliseen seuraukseen Cinecittan studiojärjestelmässä että menestyksen kaavaa pyrittiin monistaan. Sen seurauksen syntyi satoja eri laatuisia elokuvia jotka pyrkivät jäljittelemään muukalaisen sankari tyyppiä. Kuten Sergio Corbuccin Kostaja (Django).
    Alberto de Martinon, Giulio Questin, Leon Klimowskin, Sergio Garonnen tekivät elokuvia jotka jäljittelivät juurin tätä sankari hahmoa. Djangon ohella syntyi myös muitakin hahmoja: Sartana, Ringo, Sabata, sekä koominen Trinity hahmo. Westernit alkoivat myös yhdistelemään kahta tai useampaa sankaria mahdollisimman suuren menestyksen saavuttaakseen. Merkittävä on Leonen tapa käyttää Ennio Morriconen musiikkia tehokkaasti yhdessä visuaalisen kerronnan kanssa luomaan jännitettä ja tunteiden syvyyttä kohtauksiin.


Lähdeteokset
Sergio Leone, Something To Do Whit Death, vuodelta 2000. Kirjoittanut Christopher Frayling.
Italialainen elokuva neonrealismista nykypäivään, vuodelta 1993. kirjoittanut Peter Bondanella
Elokuvan historia, 1976. Kirjoittanut Peter von Bagh.
William K. Everson, The Hollywood
Hannu Salmi, Elokuva ja historia.
Henri Langlois, Kolmesataa vuotta elokuvaa. Toim. Jean Narboni ym.
Andre Bazin, Elokuvanlajit Toim. Peter von Bagh.
Andre Bazin , Mitä elokuva on? Toim. Peter von Bagh ja Sakari Toiviainen.
Peter Von Bagh, Paras elokuvakirja,
Artikkelit: Robert Warshaw, Lännen mies.
Veijo Hietala, The End.
Mitä missä milloin elokuvaopas, 1995. Antti Alanen.
The Sergio Leone Home Page.htm