Toimituksen osoite: Vilhonvuorenkatu 7-9 E 120, 00500 Helsinki. Puhelin: 041-444 9649. Sähköposti: toimitus@arcticfilms.com

Etusivu | Alexin maailma osa 1(12) | Audiovisuualinen kerronta| Arkisto | Editointi palvelut| Yhteystiedot

Kriitikko ja elokuvateoreetikko Jean-Luc Godardin tyylillä Historie du Cinema

Teksti: Keijo Palosaari. Kuvat elokuvasta Historie du Cinema

Johdanto Pariisin halki mutkittelevassa Seinjoessa vesi virtaa rauhaisasti kohti merta. Rannalle ankkuroiduista asuntoveneistä kuuluu sieltä täältä hiljaista laulua. On keskikesä. Pariisin helteisen päivän ilta on kääntynyt yöksi. Kaupunki alkaa hiljentyä. Kaupunkiasunnoissa Ihmiset sammuttelevat valoja.    Kävelykatua kulkenut tummaan pikkutakkiin sonnustautunut nuorimies kääntyy rantakadulta ja lähtee kulkemaan kohti latinalaiskortteleissa sijaitsevaan ravintola Bonnier du kuppilaa. Tovin käveltyään hän saapuu tutun kapakan ovelle. Ikkunasta heijastuu kadulle lämmin keltainen valo kuin Vincent Van-Gohgin maalauksesta. Sisällä tupakansavu värjää salin utuiseksi. Kapakka on miltei täynnä, Ihmiset juttelevat vilkkaasti keskenään. Nuorimies huomaa keskellä salia tutun miesjoukon. Seurueesta erottuu vanhempi mieshenkilö joka on juuri nostamassa konjakkilasia huulilleen. Vanhempi herrasmies on päätoimittaja Andrei Bazin, muut pöytäseurueeseen kuuluvat miehet ovat häntä huomattavasti nuorempia, kuten Bazinin vasemmalla puolella istuva Francois Truffaut, hänen vieressään savuketta polttava Claude Chabrol ja kengännauhojaan juurisitova Jacques Rivette. Pöytää lähestyvä nuorimies on Jean-Luc Godard. Yhteistä miehille on heidän työskentely Andrei Bazinin perustamassa Cahiers du Cinema lehdessä. Seurue tervehtii iloisesti toisiaan, Bazin pyytää tarjoilijaa tuomaan pöytään uuden lasin ja kaataa Jean-Lucille viiniä. Pöydässä puhutaan kirjallisuudesta. Jean-Luc kehuu juuri lukemaansa Alberto Moravian teosta.    Pullo toisensa jälkeen tyhjenee ja puhe alkaa sammaltaa, nuoret miehet väittelevät kiivaasti taiteesta. Francois moittii Ranskan niin sanottua "laatu elokuvaa". Päätoimittaja Bazinin alkaa nuokkumaan. Jean-Luc kaivaa pikkutakkinsa taskusta juuri aiemmin illalla kirjoittamansa lehtiartikkelin tarjoten sitä päätoimittaja Bazinille luettavaksi. Bazin ei vaivaudu lukemaan artikkelia vaan sulloo sen huolimattomasti takkinsa taskuun ja huitaisee kädellä ilmaan, sanoen änkyttäen "Jean- (Lu lu )Luc olisi se (ju ju)juttu mitä tahansa, niin (mi mi)minä julkaisen sen olen jo maksanut siitä (e e) ennakkoon". Jean-Luc Godardin kirjoittaman artikkelin nimi on "Montaasi silmäteräni" on vuosi 1956. Uran alkuvaiheet Ranskalaisen uuden aallon auteur-tekijöihin kuuluva kriitikko- ja elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard syntyi Ranskassa 3.12. 1930. Godardin kasvuympäristö, nuoruusvuodet 30-luvun ranskassa ja toisen maailmansodan aika eivät olleet varmasti jättämättä syviä jälkiä ja heijastumia Godardin tuotantoon. Jean-Luc Godard kävi Pariisilaisen hienostokoulun: Buffalon-lyseon, jossa ranskalaisen kirjallisuuden klassikot olivat olennaista opinto-ohjelmaa. Jean-Luc Godard opiskeli Sorbonnessa etnologiaa ja tutustui Claude Levi-Straussin strukturalismiin, Ferdinan de Saussuren sekä Brice Parainin lingvistiikkaan, minkä jälkiä löytyy sekä hänen 1950-luvun kirjoituksistaan, että myöhemmistä elokuvista.     Uransa Godardin aloitti kriitikkona, mikä katsotaan heijastuvan hänen tuotantoyhteiskuntakriittisissä elokuvissa vielä 90-luvullakin. Godard kirjoitti artikkeleita mm. sellaisiin lehtiin kuin La Gazette du Cinema, Les Amis du Cinema, Arts ja Cahiers du Cinema.    Leikkisästi sanottuna jopa (maailmanparantajan oireyhtymää) poteva Godard perusti 20 vuotiaana yhdessä Rivietten ja Rohmerin kanssa lehden joka kantoi nimeä; La Gazette du Cinema. Vuonna 1950 toukokuussa ilmestyi lehden ensimmäinen numero. - Lehden taival oli kuitenkin ohdakkeinen johtuen julkaisijoidensa taloudellisesta ahdingosta ja lehden pienestä levikistä. Ei ollut ihme, että jo saman vuoden marraskuussa kunnianhimoinen hanke, elokuvalehti La Gazette du Cinema lakkautettiin.     Cahiers du Cinema - Bazin Vuotta myöhemmin perusti Andre Bazin elokuvalehti Cahiers du cineman. Cahiers du cinema -lehteä on pidetty yhtenä maailman vaikutusvaltaisimpana elokuvalehtenä, ainakin se on ollut Euroopan vaikutusvaltaisin elokuvalehti. Lehden perustaja Andre Bazin oli yksi vahvoista vaikuttajista Godardin nuoruusvuosilla: Bazin toimi elokuvakriitikkona, opettajana ja häntä pidettiin merkittävänä  elokuvateoreetikkona. Tärkein vaikutuskanava Bazinille oli  juuri hänen perustamans Cahiers du Cinema lehti. Lehden erinäisten vaiheiden myllerryksessä Bazinin oli sen päätoimittaja Lo Ducanin, Jacques Doniol-Valcrozen ja Eric Rohmerin rinnalla. Loppujenlopuksi Andre Bazinin toimi Cahiers du cinema lehden päätoimittajana aina kuolemaansa saakka vuoteen 1958. (Bazin toimi myös opettajana Ranskan elokuvakorkeakoulussa, IDHEC - institut des Hautes Etudes Cinematographiques).    Bazin-tutkijan Dudley Andrew'n mielestä Bazinin elokuvateoreettiset pohdinnat ovat merkittäviä mm. siinä mielessä, että Bazin esitti ensimmäisen vakavasti otettavan haasteen formatiiviselle teorialle: (Formatiivisen teorian  piiriin Andrew on lukenut mm. Arnheimin, Balazin ja Eisensteinin). Niinpä onkin luonnollista, että Bazin-tutkija Andrew nostaa Bazinin realisminteorian tärkeimmäksi edustajaksi ja ylipäätään hedelmällisimmäksi elokuvateoreetikoksi Eisensteinin ohella. Tässä yhteydessä on syytä todeta Andrew Dudleyn kirjoittaneen myös Bazinin elämänkerran.    Cahiers du Cinema lehteen artikkeleita kirjoittanut Jean-Luc Godard on myös antanut oman luovan panoksensa elokuvateorialle: Hän on kehittänyt omaa montaasiteoriaa jota pidetään synteesinä Bazinin ja Eisensteinin niin sanotusta oppositioasetelmasta. Godardin synteesi on yksinkertainen ratkaisu, jonka mukaan montaasi ja ohjaus ovat saman asian eri puolia. Godardin sanoin: "Montaasi on ennen kaikkea olennainen osa ohjausta. Ei ole vaaratonta ryhtyä erottamaan niitä toisistaan. Yhtä hyvin voisi erottaa rytmin melodiasta. Minkä toinen pyrkii ennakoimaan tilassa, siihen toinen pyrkii ajassa".   Nuoruusvuosien lehtiartikkeleita - Elokuvateoriaa Vuoden 1952 syksyllä, 1 päivänä lokakuuta ilmestyneessä Les Amis du Cinema lehdessä, Godard kirjoittaa 21-vuotiaana Elokuvasta ja pyrkii vastaamaan kysymykseen: mitä on elokuva? Pohtiessaan kysymystä Godard lähtee liikkeelle Kysymyksestä mitä on taide? Kirjallisuuden ystävä Godard pohtii käsitettä kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden maailmasta käsin. Godard tiivistää sen taiteilijoiden haluun muuttaa maailmaa. Taiteellinen luominen ei ole oman sielun maalaamista vaan Godaridin mukaan asioiden sielun maalaamista. Godard pohtii myös pinnallisesti katselijan taiteelle määrittelemää funktiota ja päätyy seuraavaan tulkintaan ”Taiteessa meitä kiehtoo vain se mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme” Lopuksi Godard vastaa lyhyesti kysymykseen: mitä elokuva on? Godardin mukaan elokuva on, ”ylevien tunteiden ilmaisua”.     Nuoren Godardin ajatukset ovat osaltaan kriitikon ajatuksia, mutta ne ovat samalla myös tulevan elokuvantekijän ajatuksia. Hiukan aiemmin samana vuonna syyskuussa julkaistussa kirjoituksessa, joka myös julkaistiin Cahiers du Cinema lehdessä, Godard kirjoittaa vaikeammasta aiheesta: klassisen kuvajaon puolustuksesta ja kuvauksesta. Artikkeli on huomattavasti pidempi kuin mitä myöhemmin syksyllä julkaistu, Mitä elokuva on? -aiheinen kirjoitus. Tässä artikkelissa Godard pohtii taitelijaa ja taidetta. Artikkeli on syvämietteisen kriitikon kirjoitus. Godard on hyvässä vedossa, hän kirjoittaa seuraavasti: "Voi nähdä mitkä virhearvioinnin mahdollisuudet sisältyvät taiteeseen joka koostuu epäkunnioituksesta, siis häveliäisyydestä ja joka ei osaa kätkeä salaisuuksiaan taiteista uskonnollisimpaan, koska se asettaa ihmisen asioiden ytimen eteen, näyttää sielun ruumiissa eli sanalla sanoen elokuvan".    Sitten Godard kirjoittaa kirjallisuudesta ja elokuvasta. Kritiikki on osana kirjoitusta, antaen sille selkärangan jolla teksti kuljettaa lukijaa läpi taiteellisen ryteikön. Lukija on kuin pusikossa, missä kaikkialla on vaara oksan vihmaista poskeen naarmun. Godard läksyttää eurooppalaisia kirjailijoita, nostamalla esille amerikkalaisen elokuvalle ominaisen hiotun ilmaisun. Suluissa Godard kirjoittaa kriitikolle ominaisesti: ”(kohtuullinen eleganssi ja luonteva toteutus eivät useinkaan rohkaise ylistyksiin)”. Amerikkalaisesta elokuvasta Godard jatkaa kehumalla sikäläisten elokuvantekijöiden luontevuutta? Näin Godard siis vuoden 1952 syyskuussa.    Elokuvan katse, katsojilleen artikkeli on Godardin näkemys elokuvasta dokumenttina. Tässä artikkelissa Godard kirjoittaa Jean Renoirin ohjaustyylistä - syväntarkasta ohjauksesta elokuvassa Rouva Bovary. Godardin analyysin/tulkinnan mukaan kysymys on luonnosta. Hän kirjoittaa siitä hienosyisestä tavasta millä luonto kätkee seurausvaikutustensa ketjun: "jos hän valmistelee tapahtumia, syynä ei ole pyrkimys parempaan kytkentään, sillä hän välittää enemmän tunteiden alkuvoimaisuudesta kuin niiden aikaansaamasta tartunnasta."     Godard pohtii klassisen kuvajaon olemusta ja syntyä analysoimalla: Griffithin, Otto Premingerin, Hawksin ja Lubitschin elokuvia. Godard päätyy toteamaan elokuvan kuvajaon olleen klassista jo kauan. Välissä Godard muuttuu pinnalliseksi "Haastan kernaasti riitaa niiden kanssa jotka pyrkivät laatimaan ehdottomia sääntöjä".    Gancesessa, Murnaussa, Dreyerissä ja Eisensteinissä: Godard ihailee heidän kykyä vangita todellisuudesta sen mitä elokuva on parhaiten omiaan kirkastamaan. Godard avusti vuosina 1958-59 myös viikoittain ilmestyvää kulttuuri lehteä Arts. Ensimmäiset kirjoitukset Cahiers du Cinemassa ilmestyivät tammikuussa 1952. Ranskalaisen elokuvan "Uusi aalto" Elokuvanteon kannalta Ranska oli 1950-luvulla suhteellisen seesteinen paikka, mutta pian alkoi tapahtua. Ranskalaisten panos maailman elokuvataiteelle oli ollut jo merkittävä, mutta uuden aallon ohjaajat tulisivat kuitenkin mullistamaan kaiken - etunenässä sellaiset nimet kuin Francois Truffaut (400 kepposta) ja Jean-Luc Godard (Viimeiseen hengenvetoon). Omalla tavallaan Godardia voisi pitää ikuisena maailmanparantajana, intellektuellina. (Se on ollut jotain muuta kuin yleisemmin esiintyvä tauti, osallistuminen nuorisopolitiikkaan ja parin hassun kantaaottavan teoksen tekeminen.) Olisi hauska tietää mitä kirjoja Godardin lapsuuden kodin kirjahyllystä löytyi, nehän usein olevat ensikosketus kirjalliseen maailmaan. Godard mainitsee yhdeksi merkittäväksi kirjailijaksi italialaisen Alberto Moravian, jos Godard on tutustunut Moravian tuotantoon nuoruus vuosinaan 14- 20 ikäisenä selitys Moravian suosioon Godardin silmissä voisi muiden tekijöiden ohella olla sisällön eroottisuus (seksi myy myös Godardille) Godardia pidetään niin sanotun Ranskan uuden aallon elokuvan yhtenä kärkinimistä, sellaisten tekijöiden kuin: Francois Truffaut, Claude Chabrol, Jaques Rivette, Eric Rohmer ja Alain Resnaisin rinnalla. Kaikki edellä mainitut myös vaikuttivat ja avustivat Andre Bazinin perustamaa Cahiers du Cinema lehteä.    Ranskan uusi aalto syntyi 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, lukuisten nuorten ohjaajien saadessa tehdä esikoisteoksensa. Tuolloin ranskan elokuvan ilme alkoi muuttua, eikä mikään ole ollut entisensä sen jälkeen. Uusi aalto oli tekijöidensä elokuvaa jossa ohjaaja-käsikirjoittajat tekivät luovaa persoonallista jälkeä Merkittävimpinä elokuvina pidetään Francois Truffaun 400 kepposta, Jean-Luc Godardin elokuvaa Viimeiseen hengenvetoon ja Hiroshima Rakastettuni, joka on Alain Resnaisin ohjaus ja sai ensi-iltansa samoilla Cannesin festifaaleilla kuin Truffaun elokuva 400 kepposta. Uuden aallon elokuvat olivat entistä enemmän tekijöidensä elokuvaa; oli alettu käyttää mm termiä nimeltä Auteur.    Uuden aallon edelläkävijänä pidetään yleisesti Elokuvakriitikko ja esseisti Alexandre Astracia (s. 1923). Astracin essee "elokuvan uudesta avantgardesta" oli merkittävä kirjoitus jossa paneuduttiin ajanilmiöihin . Pohdittiin elokuvaa teoreettisesti ja ideologisesti. Astrac analysoi ystäviään ja itseään, tuntemuksia elokuvista. Ja toteaa pitävänsä elokuvista jotka eivät saa kriitikoiden siunausta osakseen. Astrac kirjoittaa: "Itse asiaan mennäkseni: elokuvasta on sanalla sanoen kehkeytymässä ilmaisun väline aivan samalla tapaa kuin sitä ennen ovat olleet kaikki muut taiteet, eritoten maalaus- ja romaanitaide."      Auteur-teorian taustalla oli huoli elokuvan statuksesta taidemuotona, se oli tekijöiden politiikkaa (politique des auteurs). Francois Truffautille Bazin merkitsi paljon. Bazin oli jotain muutakin kuin opettaja, suuremmassa merkityksessä isähahmo. Cahiers du Cinemassa alkoi 1950-luvulla hallita "auteur-teorian" nimellä kulkeva suuntaus. Yhtenä toisena merkittävänä avauksena voidaan pitää Truffaut'n tekstiä: "Eräästä ranskalaisen elokuvan suuntauksesta", joka ilmestyi vuonna 1954 Cahiers du Cinemassa. Truffaut'n suomi Ranskalaisen elokuvan "laadun perinnettä", käsikirjoittajien elokuvaa. Kirjoituksessaan Truffaut nosti esille auteurit jotka kirjoittavat usein elokuviensa dialogit ja usein keksivät itse jopa niiden tarinat. Tällaisiksi tekijöiksi Truffaut mainitsee mm. Renoir, Bressonin, Cocteaun, Beckerin, Gancen, Ophulsin ja Tatin. Esikoisohjaus Godardin esikoisohjaus oli siis "Viimeiseen hengenvetoon" vuonna 1959. Elokuva tehtiin  Francois Truffaut´n alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta. Ennen esikoisohjaustaan Godardia pidettiin lähinnä vain vaikeaselkoisena ja omalaatuisena kriitikkona. Jonka yksi tärkeä vaikuttamiskanava oli ollut Cahiers du Cinema lehti. Godard oli toki jo tehnyt muutamia dokumenttielokuvia tai vastaavia, kuten: Operation bôton vuonna 1954. Une Femme coquetten vuonna 1955. Tous les garcons s'appellent Patrick (Charlotte et Veronique) vuonna 1957. Une histoire d'eau dokumenttiin (vuodelta 1958) käsikirjoituksen teki myös Francois Truffaut. Truffaun ura oli jo tuolloin hyvässä nousukiidossa, ennenkaikkea elokuvan 400 kepposta synnyttäneen menestyksen johdosta.    Godardin elokuvaksi muokkaama Viimeiseen hengenvetoon elokuva sisältää yksinkertaisen tarinan nuoresta rikollisesta Michael Poicardista joka matkallaan Rivieralta Pariisiin varastaa auton ja surmaa onnettomasti moottoripyörä poliisin, päästyään Pariisiin hän piileskelee ja yrittää nostaa saataviaan. Mukaan kuvioihin tulee myös nuori amerikkalainen tyttö Patricia jota Poicccard yrittää houkutella mukaansa Italiaan, Patricia kuitenkin ilmiantaa Poiccardin ja poliisit ampuvat onnettoman tappajan kadulle. Godardin esikoisohjauksen uutuudet liittyvät kuvaukseen, leikkaukseen, vuoropuheluun ja näyttelijäntyöhön. Keinovalaistusta ja studiolaitteistoa ei käytetty, elokuva kuvattiin käsikameralla. Tehdessään esikoisohjaustaan Godardin taloudellinen asema oli heikko ja Francois Truffaun mielestä on ihme, että kukaan sellaisessa elämäntilanteessa kykenee tekemään elokuvaa. Godard on tuolloin ollut miltei keppikerjäläinen. Tänä päivänä Jean-Luc Godard on tunnettu elokuvaohjaajana, mutta kuten huomaamme hän oli myös paljon muuta. Hän oli teoreetikko, audiovisuaalisen esittämisen ja videotaiteen uranuurtaja, filosofi ja kriitikko. Joka pohtii töissään maailmantilaa ja filosofoi elokuvataidetta. Godardille oli tyypillistä multimediallinen ajattelu ja kokeilu. Godardin työn ja uran poikkeuksellinen luonne, ovat aikaansaaneet lukuisia tutkimuksia ja artikkeleita joissa on analysoitu ja pohdittu elokuvaa, tekijyyttä, kamerakynää ja elokuvan filosofiaa. Kriitikkona Godard näyttäytyy myös elokuvissa ja dokumenteissaan. Yhtä hyvin kuin kirjoituksissa ja lehtiartikkeleissa. Godard -tutkimusta Godardia voi jollakin muotoa pitää jopa elokuvatutkijoiden lempilapsena. Godard tutkimuksissa on usein huomattu Godardin kulutusyhteiskunnan, ja makrotasolla ihmisen kriittinen syväluotaus arkipäivän elämässä, sekä taiteen ja kantaaottavuuden yhteensovittaminen, mistä Godard puhuu myös itse jo 1950-luvulla julkaistuissa artikkeleissaan. Tunnettuja Godard tutkimuksia ovat: Laura Mulveyn vuoden 1990 alussa julkaisema analyysi, jossa Godardin ura jaetaan koleen kauteen: Debord -vaiheeseen (kuluttamisen spektaakkeli), marxilaiseen vaiheeseen (tavaratuotannon prosessi teollisuudessa) ja 80-lukuun, mitä tuotantoa on vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan.    Peter Wollen on liittänyt Godardin Situationistiseen liikkeeseen, klassiseen taiteen traditioon sekä Amerikkalaisen kulttuurin Hollywood elokuvaan Godardin viha-rakkaussuhteeseen.    Colin MacCabe on analysoinut seksuaalisuuden ja mainostalouden koodistoa/kielioppia Godardin tuotannossa. Muita Godard tutkijoita ovat mm: Luc Moullet, Susan Sontag; Styles of Radical Will. James Monaco; The New Wave 1976. Raymond Durgnat; Nouvelle Vague, The Firs Decade 1963. Richar Roud: Jean-Luc Godard. Jean Colled: jean-Luc Godard. Jill Forbes: Jean-Luc Godard, Sight and Sound. Sylvia Harvey: May 68 and Film Culture. James Roy MacBean: Film and Revolution. Christian Braad Thomsen: Godard - fra gangstere til rödgarister, Jean-Luc Godard Anaalinen nimikirjoitus. Jean-Marie Touratierin & Daniel Buston: Jean-Luc Godard - Television/Ecritures. Dudley Andrew'n: Au Debut du Souffle: le culte et la culture d'A bout de souffle. Bruce Kawinin: Mindscreen - Bergman, Godard and First-Person Film.    Kotimaista Godard tutkimusta edustaa Mauri Ylä-Kotolan: jean-Luc Godard mediafilosofina: rekonstruktio simulaatiokulttuurin lähtökohdista sekä Sakari Toiviaisen artikkelit ja käännöstyöt. Muita Suomalaisia väitöskirjoja joissa sivutaan tai pohditaan Godardin tuotantoa ovat mm. Jukka Sihvosen Exceeding the Limits (1991) Sen kantava ajatus on, että Godard pyrkii vastaamaan kysymykseen "mitä elokuva on?" kysymyksen " mitä on elokuva" sijasta. "Mitä on elokuva?" oli Godardin elokuvateorian oppi-isälle Andre Bazinille tärkeä kysymys - se on myös Bazinin tunnetuimman teoksen nimi Qu 'est-ce que le cinema? Historie du Cinema (Elokuvan historia /historioita) Kuvitelkaa itsenne avaruusalukseen, jossa sitten katsoisimme tämä suureellisen nimen omaavan elokuvan. Elokuva on noususta, tuhosta, degeneraatiosta menestyksestä - Histoire (s) du Cinema: kyseessä on 8-osaiseksi kaavailtu sarja elokuvan historiasta. Se on kohteensa näköinen - Godardin kollaasi-elokuvateknisin keinoin. Sarja on elokuvaksi kirjoitettua historiaa jossa elokuvan tekemisen rinnalla, käydään läpi myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiallisia vaiheita. Godardin Histoire (s) du Cinema - Elokuvan historia on selvitystila maailmasta. Elokuvassa on historian siis elämän/taiteenkritiikkiä.     Godard vuonna 1962: ”Kriitikkona pidän itseäni jo elokuvantekijänä. Nykyään pidän itseäni edelleen kriitikkona, ja eräässä mielessä olen sitä vielä enemmän kuin aikaisemmin. Mutta kritiikin sijasta teen elokuvaa, jossa kriittinen ulottuvuus on mukana. Pidän itseäni esseistinä, teen esseitä romaanimuodossa tai romaaneita esseemuodossa: kirjoittamisen sijasta minä vain filmaan ne. Jos elokuvan olisi määrä hävitä, alistuisin väistämättömän edessä: siirtyisin televisioon, ja jos television olisi määrä hävitä, palaisin kynään ja paperiin. Minun kannaltani kaikkien ilmaisumuotojen välillä vallitsee erittäin suuri jatkuvuus. Kaikki ovat yhtä.”        Godardin videotyötä on pidetty kuvien ja äänten, merkkien ja tekstien audiovisuaalinen sekahedelmäsoppana. Godard nostaa esille niin leikkauspöydän kuin kirjoituskoneenkin. Godard käyttää: julisteita, valokuvia, piirroksia, tekstikommentteja, sekunnin murto-osan kestäviä kuvavälähdyksiä, kuvia yhteen sulattavia montaaseja. Elokuvan historia on voimakkaasti graafissävytteinen elokuva; huomiota herättävän suurin välitekstein. - Tehokeino jolla Godard pyrkii vaikuttamaan katsojaan, osaltaan myös typografian keinoin.    Godardin tapa kuvittaa käsikirjoituksiaan päällekäisillä kuvilla, on digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella mahdollisuuksia antava tapa toteuttaa elokuvaa myös maalaustaiteen keinoin. Godardin elokuvassa ei kuitenkaan ole vielä kysymys digitaalisesta kuvamanipulaatiosta vaikka yhtäläisyyksiä ja rinnastuksia moderniin digitaaliaikakauden kuvan esitystapaan on helposti löydettävissä. Godard käyttää elokuvaa hyvin multimediallisin keinoin. Puuttuu vain se, että katsoja voisi hiiren klikkauksella siirtää itsenä oliosta toiseen ja edetä elokuvassa haluamallaan tavalla.    Elokuvan rytmi on vaikuttava. Ääni maailman kautta ilmaisunsa saaneena elokuvasta nousee mieleen Stalinin ajan vainot ja elämän pienuus suuren koneiston jaloissa - pelottavan mekaanista. Godardin kirjoituskone naputtaa kuin pikakivääri teloitusjoukon edessä, aatteen voimalla.   Histoire (s) du cinema ja kamerakynä: Totuuden epävakaisuus, totta yhdessä käsitejärjestelmässä, epätotta toisessa . Todellisuus tulkitaan aina menttaalisena representaationa muiden menttaalisten represensaatioiden yhteydessä. Postmodernissa yhteiskunnassa kuvansisältö ja sen konnotatiiviset ominaisuudet katsojalle mahdollistavat päinvastaiset tulkinnat. Histoire (s) du Cinema on kamerakynällä tehtyä elokuvaa. Godard käyttää takaumia ja murskaa leikkaustyylillään perinteisen Hollywood tyylisen etenevän kerronnan. Godardin Ranska 1990 -luvulla elokuvantuottajamaana Vuosittain Euroopassa tuotetaan yli 600 pitkää elokuvaa. Julkisen tuen merkitys Euroopan elokuvatuotannolle on erittäin merkittävä, noin 70 % elokuvien tuotantokustannuksista katetaan valtion avustuksilla ja valtiollisten TV-yhtiöiden maksuilla. Tutkimusten mukaan Euroopan elokuvatuotanto on kasvanut viimevuosina. Kasvu on ollut suurinta Iso-Britanniassa, Espanjassa, Italiassa ja Tanskassa. Ranskassa elokuvatuotannon kasvu on ollut keskimääräistä hitaampaa. Ranska on silti yksi Euroopan vahvoja elokuvantuottajamaita. Syynä tähän voidaan pitää tarkasteluperiodin lähtöarvojen tasoa. Ranskassa on lainsäädännöllä suojattu oman elokuva tuotanto, rajoittamalla ohjelmien esitystä kiintiöillä televisiossa. Vuonna 1995 Ranskassa esitetyt elokuvat olivat 47 % kotimaisia. Eurooppalaisten elokuvien osuus oli 17 %, 32 % Ranskassa esitetyistä elokuvista oli Amerikkalaisia. Keskimäärin noin 60 % Euroopassa esitetyistä elokuvista oli Amerikkalaisia. Lähde: European Audiovisual Observatory.    Vuosittain ranskassa tuotetaan yli 100 elokuvaa. Vuonna 1996 tuotettiin 134 elokuvaa. Merkittäviä Ranskalaisia elokuvatuotantoyhtiöitä ovat Havas/Gompagnie Generale de Eaux, Seydoux Brothers, Boygues ja Hachette. Godardin elokuvia yhdeksänkymmentä luvulla ovat tuottaneet sellaiset yhtiöt kuin British Film Institute elokuvan 2 X 50 ans de cinema francais. Suurinosa Godardin elokuvista ja dokumenteista ovat kuitenkin nyt yhdeksänkymmentä luvulla yhteistuotantoja joissa on ollut sellaisia tuotanto yhtiöitä mukana kuin: FR2, Vega Films, AG, Rhone-Alps Films, JLG Films, Gaumont ja Antenne 2. Keskimääräinen investointi elokuvaa kohti Ranskassa oli vuonna 1996 26 miljoonaa markkaa kun se keskimäärin Euroopassa oli n 20 milj. markkaa. USA:ssa vastaava luku on yli kolminkertainen. Ranskalaiset käyvät myös elokuvissa keskimääräistä enemmän. Vuonna 1996 ranskalaiset kävivät elokuvissa keskimäärin 2,3 kertaa, kun EU-maiden keskiarvo oli 1,9 kertaa. Vuonna 1998 keskimääräinen TV-elokuvan esityksen hinta Ranskassa on 221 000-829 000 markkaa. Elokuvateattereiden lipputulot näyttelevät siis huomattavaa osaa elokuvan tulorahoituksessa ranskassa. Elokuvateattereiden lipputulot vuonna 1996 olivat 4,3 miljardia markkaa. Lähde: Television Business International Yearbook 98 sekä F&L Management Services Ltd. Sisältötuotannon kilpailukyvyn kehittäminen Strateginen selvitys osa II.) Lähteet: Susan Sontag; Styles of Radical Will. Bruce Kawinin: Mindscreen - Bergman, Godard and First-Person Film. Andre Bazin: Elokuvan lajit (toimittanut: Peter von Bagh) Richar Roud: Jean-Luc Godard. Christian Braad Thomsen: Godard - fra gangstere til rödgarister, Jean-Luc Godard Anaalinen nimikirjoitus Jean-Marie Touratierin & Daniel Buston: Jean-Luc Godard - Television/Ecritures Sakari Toiviainen, artikkeli: Realismin dilemma: Andre Bazin ja hänen perintönsä. (elokuvateorian historia). Peter von Bagh: elokuvan historia Mauri Ylä-kotola: jean-Luc Godard mediafilosofina: rekonstruktio simulaatiokulttuurin lähtökohdista Press: European Audiovisual Observatory. Veijo Hietala: The end jne. James Monaco; The New Wave 1976. Raymond Durgnat; Nouvelle Vague, The Firs Decade 1963. Jean Colled: jean-Luc Godard. Jill Forbes: Jean-Luc Godard, Sight and Sound. Sylvia Harvey: May 68 and Film Culture. James Roy MacBean: Film and Revolution. us. Dudley Andrew'n: Au Debut du Souffle: le culte et la culture d'A bout de souffle.